Mark Young: I sing the body electric *)

Suomentanut Leevi Lehto

Julkaistu Parnassossa 3/2005
The English original

Palasin kirjoittamaan ja runoutta kolme (ja julkaisemaan neljä) vuotta sitten - kahdenkymmenen viiden vuoden tauon jälkeen. Monessa suhteessa asiat näyttivät pysyneen melko lailla laisinaan. Moderni kyllä oli saanut tehdä tietä postmodernille, ja poissaollessani oli näköjään käyty myös "runoussotia" - en vieläkään ole ihan varma, mistä, mutta lukiessani Ron Sillimania käsitän, että ns. kielirunous oli jotenkin ollut napit vastakkain "Hiljaisuuden koulukunnan" kanssa. Kaiken kaikkiaan kuitenkin tuntui, että mitä enemmän asiat olivat muuttuneet, sitä vankemmin ennallaan ne olivat.

Lukuunottamatta yhtä tärkeää poikkeusta. Internet oli kehittyessään synnyttänyt suuren joukon runouteen keskittyviä verkkolehtiä (e-zines), mikä ainakin minusta, joka aina olen inhonnut postilähetyksiä lehtiin, tuntui kuin taivaan lahjalta.

Muuan ensimmäisiä paikkoja, joissa palattuani julkaisin runoja, oli can we have our ball back. Melkein kaikki muut numeron runoilijat olivat minulle täysin tuntemattomia. Yksi nimi etusivun listassa oli kuitenkin Jukka-Pekka Kervinen: se suorastaan hyppäsi ruudulta anglosaksiseen silmääni. Ja herätti mielleyhtymiä. Kuten olen toisaalla kirjoittanut: Jukka-Pekka kuin rosoinen vuorijono, Kervinen kuin noilta vuorilta alas viittävät laaksot.

Tajusin heti, että olin tekemisissä innovaattorin kanssa, mutta ihan heti hänen työnsä ei minulle auennut. Käsitin kyllä, mihin hän tähtäsi; olin itse vasta suorittanut tutkinnon pääaineena operaatioanalyysi, joten tiesin yhtä ja toista stokastisista prosesseista ja tunnistin niitä Jukka-Pekan töissä: käsitin että ne vastasivat Markovin ketjun loppupään vakaata tilaa. Silti hain yhä merkitystä - ja niin tehdessäni itse asiassa sivuutin sen merkityksen, jota nuo työt sinänsä edustivat ja joka niihin sisältyi: kiistin sattuman lainvoimaisuuden. Olin unohtanut surrealistien "suurenmoiset ruumiit" (exquisite corpses) ja Isadore Ducassen sateenvarjon ja ompelukoneen satunnaisen kohtaamisen leikkauspöydällä.

Tuli uusia julkaisuja, joissa molemmat esiinnyimme. Opin tuntemaan Jukka-Pekan säveltäjänä, toimittajana, kustantajana, yhteistyökumppanina. Luin lisää hänen juttujaan, palasin lukemaan uudestaan sellaista, jonka olin jo nähnyt. Aloin ymmärtää niihin sisältyvää säännönmukaisuutta ja materiaalisen havainnollisten sanakertymien ja -koosteiden kauneutta; tajusin että rakenteellinen ankaruus ei välttämättä tarkoittanut mielen ahtautta. Sain myös seurata, miten teokset kehittyivät, miten niissä alkoi esiintyä tilaa ja tiloja, näppäimistön erikoismerkkejä ja epätäydellisiä sanoja.

Yhteen meidät saattoi lopulta kollektiivinen blogi (verkkopäiväkirja) nimeltä As/Is, jossa molemmat julkaisimme. Aika ajoin kommentoimme toistemme juttuja siinä, ja välillemme kehittyi Bloglandille tyypillinen tuttavuussuhde. Tarjosin muutamia runojani Jukka-Pekan elektroniseen julkaisuun, xStreamiin, ja aloimme vaihtaa sähköpostiviestejä. Sitten aloin pitää omaa blogiani ja tulin julkaisseeksi siinä runon, joka perustui lukuisten saamieni spammimailien otsikoihin ja joka näytti aivan kuin jonkin satunnaisgeneraattorin tuottamalta. Vitsailin Jukka-Pekalle että se olisi hyvin voinut olla hänen suunnittelemansa. Sitten julkaisin toisen runon, nimeltä "Poem beginning with a line from Jukka-Pekka Kervinen", jossa käytin "nonlinear poetry" -blogista poimimaani riviä. Ja sitten, kesken tätä runoa koskevan hilpeän sähköpostikommentoinnin, Jukka-Pekka ikään kuin sulumerkeissä, ohimennen mainitsi, että hänellä oli joitakin "tarkoituksellisen keskeneräisiä" runoja tai runopohjia, joiden merkeissä hän mielellään tekisi yhteistyötä kanssani. Suostuisinko? Vastasin myöntävästi ja seuraavana aamuna sain paluupostissa viisi ensimmäistä runoa.

Nämä olivat minulle valaistumisen hetkiä - tai ilmestyksen, tai satorin, mitä sanaa halutaankaan käyttää. Tulin äkisti siirretyksi osaksi Jukka-Pekan työtä, ikään kuin kokonaan uuteen ulottuvuuteen. Kirjaimet, sanat, katkelmat leijuivat ympärilläni kuin syöjäsolut verenkierrossa. Olin innostuneempi kuin koskaan, ja kahden ja puolen vuorokauden kuluessa sepitimme yhdessä teoksemme The Oracular Sonnets.

Seurasi muita yhteisteoksia ja teossarjoja. Jukka-Pekan työ alkoi vaikuttaa minuun: ei sen ohjelmointipuoli - itse kirjoitan tietokoneohjelmia samaan tapaan kuin venäläiset suunnittelivat raketteja, hirveästi ylisuunnitellen - vaan sen käsitteellinen ote. Panin kiinnostuneena merkille, että tietyt tekniikat, joita olimme käyttäneet yhteisteokssamme (kuten lineaarisen ja ei-lineaarisen tekstin pakottaminen päällekkäin), ilmaantuivat myös hänen runoihinsa.

Mikään ei kuitenkaan ollut valmistanut minua siihen, mitä Jukka-Pekka seuraavaksi käynnisti. Yhdessä eration numerossa olin nähnyt joitakin hänen visuaalisia teoksiaan - kyse oli lähinnä teksteistä, joihin oli liitetty ei-merkitseviä kuvia. Samoin olin nähnyt hänen xPress(ed)-kirjasarjansa kansia. Sitten nonlinear-blogiin alkoi ilmaantua töitä, jotka olivat kuin suurennettuja yksityiskohtia laajemmista teoksista - limittäisiä kirjaimia, hiukan väriä. Ja äkkiä - näköjään tyhjästä - alkoi tulla uskomattoman valmiita teksti- ja kuvatöitä, joissa kirjaimet ja sanat tuntuivat lipuvan aivan kuten mainitsemani syöjäsolut: milloin erottuvina, milloin häivytettyinä, aavistuksenomaisina, kuin tyhjästä esiin houkuteltuina. Oli kuin Jukka-Pekka olisi vihdoin päättänyt paljastaa mitä hänen teostensa taakse kätkeytyi: itse fraktaalit ja Mandelbrotin käyrät.

Ne ilmaantuivat valmiina, täydessä kukassaan, ikään kuin hän olisi työstänyt niitä koko ikänsä. Jo ihan kuvina ne olivat hämmästyttävän taiteellisia ja tasapainoisia - ja täynnä juuri sellaista jännitettä, jota olemme oppineet suurilta taideteoksilta odottamaan.

Vähäisempi kyky olisi ehkä tuntenut houkutusta pysähtyä siihen, tyytyväisenä uskomattomaan saavutukseensa. Mutta ei Jukka-Pekka. Hänen tuotantonsa on koko ajan kehittynyt edelleen, haarautuen yhä uusiin suuntiin. Ei-merkitsevät teokset ovat käyneet yhä monimuotoisemmiksi, ja mukaan on tullut myös täysin tekstittömiä töitä, joiden värit väreilevät kuin tilausvalmisteisten autojen maalit. Uusi aluevaltaus on sähköpostitaide (mailart), jossa Jukka-Pekka pääsee hyödyntämään rakkauttaan kollaasiin, kommunikointiin ja kooperaatioon. Nyt hän julkaisee myös valokuvia, joissa tekstikoosteisiin on lisätty kolmas ulottuvuus. Hänen bloginsa (joissa suurin osa hänen tuotantoaan edelleen ilmestyy), ruokkivat toinen toisiaan ja kehittyvät ristisiitosten tietä. Jukka-Pekan taiteellinen näkemys on upea ja ainutkertainen. Hän on tosiaan yksi aikamme suurista innovaattoreista.

Silti hän on julkaissut vasta nelisen vuotta, ja enimmän ajan tästä hänen yhteytensä muihin kirjailijoihin ovat olleet yksinomaan sähköisiä. Muutama kuukausi sitten hän mailasi minulle kertoen tavanneensa ensimmäisen suomalaisen runoilijansa. Tuon jälkeen hänen paikalliset kontaktinsa ovat selvästi lisääntyneet. On miellyttävää saada seurata, miten virtuaalinen muuttuu (myös) reaaliseksi.

*) Walt Whitman (1819-1892): Leaves of Grass, 19. runo.