leevilehto.net

Nuori Voima 1/2008

Jouni Tossavainen: Kerro, Like 2007.

Jouni Tossavainen on avoimen poetiikan väärinymmärretty taitaja kaukaa Toijalan ja väärän koivun takaa. Hänelle ei ole riittänyt tulla periferiasta: hän on tehnyt – puheen ja kielen –   periferisyydestä runoutensa universaalin teeman. Tällainen yleispätevyys on kavahdettua, keskuksessa, periferiasta puhumattakaan.

Liiketoimintasuunnitelmassa (2004) keskeisiä olivat sommittelu ja sitatologia:  siinä moniäänisyyden vaikutelma syntyy siitä, että et koskaan oikein tiedä, kuka puhuu, kokonaisuus on hallittu, koska vinksahtanut. ”Valmiissa maailmassa / suunnitellaan ankarasti / koska maailma ei lopu / jatkuvasti suunnittelemalla”.

Näistä syistä Tossavaisella keskeistä (siis periferistä) on aina juuri rytmi: ääni rytminä eli ihan tiettynä jäsentyneisyytenä ajassa ja tilassa, ei metrumin tai poljennon tai (tunnistettavan) puheenparren mielessä, vaan näistä poikkeamisten hellittämättömyytenä, jossa ehkä juuri on tämän runouden luetun ymmärtämisen vaikeus.

”Lintukielisessä” Kerrossa (2007) tämä ilmenee – hmm – kerrottuna. Niinpä näyttäisi (kuulostaisi), että se kurkottaa diskursiivisuuden tuolle puolen – pisteitä ja pilkkuja esimerkiksi ei juuri ole, ja ”musiikki” ja ”hiljaisuus” ovat helposti mieleen tulevia määreitä. Silti jo kannessa ja kolmannella sivulla lukee ”piste tai pilkku” (”tsik srii”): toisin kuin Topelius (tai Keatskin) Kerro ei sielutakaan luontoa, vaan – entisestään – luonnottaa sielua. ”keskeltä suuta ajatus syntyy sano tzara pimeässä”.

”tämmöistä mänyö ei kestän hil’l’aseh tottunut korven elätti”, runoilija sivaltaa – Helsinkiin päin, tulkitsen. Kerron tämänpuolisuus tuleekin ilmi myös siinä, että se sirkuttavuudessaankin on suoraa jatkoa Tossavaisen mm. gradussaan käymälle keskustelulle vastaanottonsa kanssa. Ilmeisimmillään tämä on ensyklopediamuotoisessa runossa, jossa ”corpus corbus” on ”muiden nisäkkäiden tavoin tasalämpöinen mutta mieluummin sisätiloissa jossa se kuoriutui hirmuliskosta kriitikkokaudella jalostuen miljooniksi yksilöiksi”. Metaforisempi muunnos  teemasta on riemastuttava ”yhdesä yhteisesä lintujen kokouxesa”, jossa  kommunikatiivinen yhteisöllisyys rinnastuu lentokoneen ja lokkiparven törmäykseen: ”syöxyimme alespäin ja hyökkäsimme ilma-aluksen eteen osan iskeytyessä koneeseen joka ei ehtinyt tehdä wäistämistoimenpidettä  puolustuswoiman edesä”.

Selitysosaston (”Tunnistettuja lajeja ja nuotit”) kohdasta ӊks” luemme viittauksen Barthesin ”äänen roso” -käsitteeseen, joka viittaa ”musiikin (…) ja kielen kohtaamisen rajatilaa[n], jossa ääni on kaksoisasemassa musiikin ja kielen tuottajana”.

Sieltä ja tavallaan vain sieltä tämä kerronta tulee: ”syvässä asuu hurja kieli”. Mutta ”asiantuntijana kuullun lintuja harrastavan henkilön mukaan lokit eivät istu ruohikossa ellei niillä ole siellä ruokaa saatavilla”.

Tossavaisen gradu: http://thesis.jyu.fi/05/URN_NBN_fi_jyu-2005443.pdf

Leevi Lehto