R.I.P. Haavikko

Written to be used as a basis for my comments in Karri Kokko’s feature on Haavikko in Parnasso 8/2008

Niin kuin uskoakseni monet muutkin polvessani, olen joutunut ”kamppailemaan” Haavikko-isähahmon kanssa. En ihan nuorena – esikoista kirjoittaessani en ollut vielä tainnut lukea häntä, ja toisessani oli toiset vaikuttajat. Mutta keski-iän lähestyessä, kun tein hidasta paluuta runouteen, kypsän Haavikon sanonta lepäsi lyijynraskaana kaiken yllä, mitä yritin kirjoittaa – vähän samaan tapaan kuin Mallarmé ”Säkeen kriisissä” sanoi Victor Hugosta: ”Hän oli säe, henkilökohtaisesti, hän takavarikoi niiltä jotka ajattelevat, puhuvat tai kertovat lähestulkoon oikeuden ilmaista itseään.”

Tästä asetelmasta syntyi tässä lehdessä vuonna 1984 julkaistu pitkä esseeni Pimeydestä-kokoelmasta. Siinä kirjoitan itseni vapaaksi, niin sanoakseni kulkemalla esikuvan läpi – ja edelleen uskon, että tämän lajin vaikutusahdistuksia (jotka ovat yleisempiä kuin luullaan), ei voiteta painilla, kertakaikkisesti, vaan vain taakse jättämällä.

Nyttemmin ymmärrän paremmin, mistä Haavikon säe tulee: se on melko suoraa, parodista jatkoa hänen oman isähahmonsa, Haavio/Mustapään, 40-luvun lopun ja 50-luvun alun tyypilliselle skandeeraukselle. Toisin kuin luullaan, Haavikko ei tuonut vapaata säettä Suomen runouteen, vaan päin vastoin palautti mitan, outouden, keinotekoisuuden, loitsun, käsittämättömyyden ja haltioitumisen ensimmäisen tasavallan aikana liturgiaksi ja koruompeluksi kesytettyyn runouteen. En ole kuitenkaan epäröinyt enkä epäröi nytkään sanoa, että hänellä mitta muuttui dogmiksi, koteloitui, jäätyi – tavallaan siihen samaan kullervolaiseen ratkeamattomaan uhmaan, joka on hänen runojensa puhujan asema ja vaatii aina sanomaan viimeisen (tautologisen) sanan.

Hiukan paradoksaalisesti minulle tärkeimmiksi ovat jääneet tämän myöhäisen jäätymiskauden alun kaksi teosta, Neljätoista hallitsijaa (joka muun ohella on Haavikon melkein ainoa käännös) sekä siinä annetun ennustuksen (”syksy saavutti orgaminsa”) upeasti toteuttava Viiniä, kirjoitusta. Niin kuin mestari aikanaan Lehtosen Jäähyväiset lintukodolle, ”luen sen joka kesä uudestaan”. Siinä on irtioton, itseään sivusta katsomisen, oman sanonnan parodisoinnin ja puhtaan huumorin aineksia, jota muualta Haavikolta harvoin tapaa.

Viime vuosina olen tullut työskennelleeksi Haavikon kansainvälisen maineen eteen – tuloksena mm. Rachel Blau DuPlessisin puheenvuoro Helsingin Poetiikkakonferenssissa 2006, joka on parhaita mestarista kirjoitettuja analyysejä. Marjorie Perloffilla vuonna 2003 oli enemmän vaikeuksia sijoittaa puista puhujaamme, mutta hänen perusoivalluksensa summaa paljon: Talvipalatsin puhuja puhuu kuin puhuukin Rimbaud’n Illuminaatioiden äänellä.

Yksi seikka tässä, johon itse liiankin helposti samastun, on se, että runous – ehkä juuri täyteytensä vuoksi – ei riitä, ja pakottaa hakeutumaan ulkopuolelleen. Itse asiassa Haavikko on Leinon jälkeen ensimmäinen ja toistaiseksi ainoa runoilijamme, joka on uskaltanut asettaa ”kysymyksen Suomesta”: siis ei isänmaasta annettuna ympäristönä ja toimeksiantajana, vaan kansakunnasta ongelmana, aporiana, arvoituksena, mahdottomuutena. Leino ei koskaan suoraan uskonut ”suomalaiseen kulttuuriin”; Haavikko aloittaa purevilla satiireilla ”synnyinmaasta” ja päätyy ymmärtämään sen loisena, onnenkantamoisena ja (melkein) onnettomuutena. Oma tulemani tästä oli Pimeys-esseeni tokaisu: ”Eihän maailmaan enää mahdu suurempiakaan valtioita.” Sekin on tullut tarkoittamaan viittaa pitkälle tielle takaisin kotiin.

Olen Haavikon tuotannon aikalainen (synnyin hänen esikoisensa ilmestymisvuonna).  Tapasin hänet muutaman kerran – ensimmäisen ensimmäisellä Helsingin käynnilläni elokuussa 1967, jolloin menin ensin Parnasson toimitukseen ja sieltä Anhavan kanssa Otavaan kustannussopimusta allekirjoittamaan. Muistikuvani on valtavasta valoisasta huoneesta (sellaisesta kuin kuvittelen Talvipalatsin huoneiden olevan), isosta pöydästä siinä ja pöydän vierellä seisovasta miehestä, joka ei montaa sanaa lausunut. Hänen asentonsa: kuin Klaus Flemingin herjaamassa Kaarle-herttuan (poissaolevaa) ruumista.