leevilehto.net

Tyttärelleni Saaralle ja Tommille heidän hääjuhlassaan, 17.1.2009

Audio English
If you are my friend on Facebook, you can watch Saara’s dance performance at her wedding here

Rakkaat Saara ja Tommi,
hyvät sukulaiset ja ystävät,
arvoisa hääväki

Rakkain Saara,

On syksy 1982.

Sinä olet kolme ja puoli. Olen hakenut sinut tarhasta Käpylässä, menemme puutalokatua, sinä istut olkapäilläni ja juttelet mietteitäsi, joita sinulla aina oli paljon.

”Taloja ei ole olemassa”, sinä sanot sieltä.

Valpastun kuuntelemaan. Sinä jatkat. ”Puita ei ole olemassa. Autoja ei ole olemassa. Pilviä ei ole olemassa.”

Hetken tauko. Sitten loppupäätelmä:

”Meitä ei ole olemassa”, sinä sanot. ”Me olemme satu, ja joku kertoo meitä juuri nyt.”

Silloin tiesin, että ainakaan filosofiaa ja runousoppia minun ei sinulle tarvitse opettaa.

Tästä tulee ylpeän isän puhe.

Lukemaan sinut kyllä opetin, joskus tuota syksyä seuranneena talvena kai. En ikinä unohda reaktiotasi, kun äkkiä olit oivaltanut, mitä kirjaimet tekevät.

Sinä puhkesit katkeraan itkuun. Kirjainten lumous ja ihme olivat menneet. Nyt saisit itse ottaa selvän kaikesta.

Ei silti, löysit heti myös hyvän puolen asiassa: kirjaimet olivat uusi tapa ilmaista tahtoaan. Syntyi sinun ensimmäinen kirjallinen tuotteesi, jonka ojensit minulle Flemarin pikku yksiön pöydän yli aamulla, kun oli jo kiire lähteä tarhaan:

MNÄ HLUN LSÄ VNRPÄLTÄ

Myös tahtoa sinulla oli paljon. Monta vuotta myöhemmin – olit kahdeksan tai yhdeksän – kyllästyit eräänä päivänä siihen, että äitisi ja minä – kuten eronneet vanhemmat liian usein – emme millään oppineet suunnittelemaan, kumman luona sinä kulloinkin olisit. Menit isovanhempiesi puutaloon Käpylässä, teit ehdotuksen, neuvottelit sopimuksen, ja sitten otit puhelun meille kummallekin vuorollamme, ja kerroit:

”Olen muuttanut. Asun nyt täällä ainakin seuraavan kuukauden. Katsotaan sitten, miten asiat jatkossa hoituvat.”

Nythän se joku on kertonut sinut ja Tommin asumaan siihen samaan puutaloon.

Mitä tulee kirjaimiin ja selvän ottamiseen, sitäkään et ole kavahtanut. Sinä et ollut ihan tavallinen lapsi. Nelivuotiaasta kuusitoistavuotiaaksi olit tanssikoulun vapaaoppilasluokalla, neljästä kuuteen tuntia päivässä, viidestä kuuteen päivään viikossa. Lopun vapaa-aikasi leikit – kavereiden kanssa, mutta osasit leikkiä myös yksin – ja teit läksyjä. Koulusta toit vain kymppejä.

Tuonkin kaiken teit omasta tahdostasi. Varmaan, koska olit saanut ottaa siitä selvää itse.

Vaikka leikittiin me keskenämmekin. Oltiin kavereita, sinä ja minä. Varhaisessa ydinperheessämme kutsuimme toisiamme nimiltä. ”Minna” ja ”Leevi”, sinä sanoit. Luulen, että olimme sinusta vähän kuin Fedja-setä, kissa ja koira – kirja, joka sinulle luettiin puhki, kymmeniä ja taas kymmeniä kertoja, ja josta joskus illalla sanoit: ”Luetaan taas siitä missä on se, että ‘pikku joukko tuli kotiin’.”

Tässä tulen ensimmäiseen (ja ainoaan) omaan ajatukseeni. Tänään sinä kutsut minua ”Isiksi”. Soitat: ”Onko isiiiii?” Tai useammin: ”Onko isin toimisto?” ”Onko isin hääkutsunlaadintaneuvonta-apupalvelutoimisto. VP – onko siinä isoveepiste pikkupeepiste, vai miten se on?” [Muille] Meillä on tästä lukemattomia variaatioita. Saara voi sanoa: ”Onko isin murheittenkuuntelukorvatoimisto.” Ja minä  joskus vastata vaikka: ”Isin raitiovaunulla-ajotoimisto.”

Se ajatus on tämä: mikään perhe, mikään parisuhde, ketkään kaksi tai kolme jne. ihmistä eivät ole saari. Roolit, kuten isän ja tyttären, omaksutaan vuorovaikutuksessa ympäristön kanssa. Ne eivät tule omasta päästä, eivät biologiasta, eivät minkään isonkaan kirjan määräyksistä, vaan kulttuurista, oppimisen ja luomisen kautta.

Me emme voi opettaa toisiamme. Mutta meidän on pakko oppia toisiltamme (en koskaan sanonut, mitä sinusta pitäisi tulla. Sinusta tuli matemaatikko – yksi oman nuoruuteni toteutumattomista unelmista. Sitten kerran tulit puhumaan: ”Taidan ollakin vaihtamassa takaisin tanssiin…” Ihan niin kuin minä…)

Toisilta oppiminen: sitä juuri kulttuuri tarkoittaa. Vastoin vallalla olevaa ihannetta, joka käskee pitää esim. perheen ”yksityisasiana”, piilottaa sen muilta ja erottaa ”oikeista” ja ”tärkeistä” (työstä, yhteiskunnasta), kannatan asennetta, jonka runoilija ilmaisee kirjansa nimessä: ”Minä rakastan sinua, minä sanon sen kaikille.”

Se on ensimmäinen (ja ainoa) neuvoni teille, Tommi ja Saara.

Tommi,

Se mitä olen sanonut Saarasta ja Saaran tahdosta, voisi pelottaa jotakuta – mutta tuskin sinua. Ja onneksi minun ei tarvitse varoittaa sinua tuosta tahdosta – sinulla on ollut kymmenen vuotta aikaa oppia tuntemaan se.

Minun ei myöskään tarvitse toivottaa sinua tervetulleeksi perheeseen. Lehto-Poikolaisen ”talousperhe” (niin kuin pikku Miina kerran tätä pikku ei-saartamme nimitti) on jo saanut oppia tuntemaan sinut. Olemme viettäneet paljon hyvää aikaa ja monta juhlaa yhdessä, ja sinulla on vankka kiinnitys yhteen päärooleista tärkeimmässä Kirsin ja minun koskaan toteutumattomista elokuvakäsikirjoitusideoista – tiedät, siinä, jonka nimi on ”Vävyt merihädässä.”

Olemme oppineet tuntemaan sinut älykkäänä miehenä, joka ei kätke mielipiteitään – ja jolla on niitä paljon. Olemme nähneet, että myöskään sinä et ole kavahtanut ottaa selvää. Pohdin, onko asiaa, jota sinä et olisi osoittanut tietäväsi – ja yleensä paremmin kuin muut. Ei tule heti mieleen mitään.

Minusta näyttää, että sinä ja Saara olette oppineet (niin kuin yhdessä kirjassa neuvotaan) kunnioittamaan toisianne, ja että te myös – kumpikin tavallanne – ”sanotte sen kaikille”.

Näyttää, että työnjakonne on, niin kuin sanotaan, ”toimiva”. Ehkä se vähän muistuttaa Kirsin ja minun välillä vallitsevaa, johon sopii Woody Allenin vitsi: ”I’m in charge, but she makes all the decisions.” (Minä olen pomo, mutta Kirsi tekee kaikki päätökset).

Se on ihan hyvä pohja sekin.

Jotenkinhan ne asiat on jaettava.

Vaikka, itse asiassa, mitään pohjaa ei ole. Se on – Kirsi ja minä tiedämme sen, te tiedätte sen – luotava joka hetki uudelleen, itse.

Sadussa on nyt luku vaihtumassa.

Sydämestäni tahdon toivoa teille onnea ja rakkautta, ja iloa ja ylpeyttä toisistanne edessä oleviin lukuihin.

Teen sen parhaan ystäväni Charles Bernsteinin runolla.

Kun nyt luen sen, en voi hetkeksikään unohtaa, että vasta joulun alla se joku kertoja vei häneltä tyttären, samanlaisen silmäterän kuin sinä, Saara, olet minulle.

Siksi: iloitkaamme niistä hetkistä, tästä, ja jokaisesta, jokaisesta, jokaisesta.

Runon otsikko on Tommille, koko runo teille molemmille.

All the Whiskey in Heaven

Not for all the whiskey in heaven
Not for all the flies in Vermont
Not for all the tears in the basement
Not for a million trips to Mars

Not if you paid me in diamonds
Not if you paid me in pearls
Not if you gave me your pinky ring
Not if you gave me your curls

Not for all the fire in hell
Not for all the blue in the sky
Not for an empire of my own
Not even for peace of mind

No, never, I’ll never stop loving you
Not till my heart beats its last
And even then in my words and my song
I will love you all over again

Niin, uskon, että se joku tosiaan tahtoo kertoa teidät uudelleen ja uudelleen. Toivon, että jokainen luku on edellistä parempi.

Mutta pystyykö hän keksimään sellaisia? Itse asiassa ei – mutta te, yes, you can.

Over and over and over again.

Ystävät, Saaran ja Tommin malja.