Leevi Lehto: Yhä uudestaan ikävyyden ympär' (Plurifying the Languages Of the Trite)

Keskustelussa Régis Bonvicinon ja Alcir Pécoran kanssa

A paper prepared for the Seminar on "Poetry in Time Of War And Banality", Campinas, Sao Paulo, Brazil, April-June 2006; translation into Finnish by the Author.

Also available
- in original English (& see Sibila English
- as translation into Portuguese, by Odile Cisneros, orig. in Sibila 10
- as translation into Norwegian by Paal Bjelke Anderson (nypoesi.net)
- as translation into Dutch by Ton van t' Hof(de Contrabaas).

Haluan kiittää Régis Bonvicinoa ja Alcir Pécoraa hienosta aloitteesta tämän seminaarin järjestämiseksi ja sen erinomaisesta pohjustuksesta Propositions-paperissaan. Tässä vastaukseni siihen, nyt. Käsitän katsovani asioita hiukan abstraktista ja maantieteellisesti rajatusta, sanoisinko teoro-eurooppalaisesta näkökulmasta, jonka voisi jopa väittää joutuvan ristiriitaan keskeisen teesini kanssa, jona on muotojen, sisältöjen ja kielten absoluuttisen ja globaalin pluralismin puolustaminen. Jätän tämän kernaasti nykyisen ja tulevan käytännön (ei vähiten juuri tässä seminaarissa) korjattavaksi.

"Runous, älyllisen ja luovan toiminnan synteesinä, ei enää kykene käsittelemään typeryyttä ja barbariaa", Régis ja Alcir kirjoittavat. Luen tähän lauseeseen tietyn hyvin korkean runouden ihanteen. Se näyttää vihjaavan, että runoudella on ainakin joskus ollut tietty (ehkä erityinen) suhde typeryyteen ja barbariaan. Tahtoisin allekirjoittaa tämän hyvin konkreettisesti. Minulle se on sama kuin sanoa, että runous on anti-ideologista. Sillä on erityinen kyky katsoa typeryyttä ja barbariaa suoraan silmiin, myös merkityksessä hyväksyä ne. Myös runouden - aina epävarma - mahdollisuus toimia "älyllisen ja luovan toiminnan synteesinä" perustuu viime kädessä tähän: että se pystyy sisällyttämään itseensä - muun ohella - myös typeryyden ja barbarian: runouden kaikkikattavuuden ajatus tai ihanne. Tämä ihanne on runouden historiassa saanut kaksi keskenään ristiriitaista ilmaisumuotoa: yhtäältä ajatus runoudesta "ei minään", klovneriana, vain itselleen olevana, jonakin joka "makes nothing happen" (ja joka siten on "vapaa tekemään mitä tahtoo"), ja toisaalta runollisen subliimin, ylevän ajatus. Keskeinen käsite jälkimmäiselle on Kantista alkaen ollut välittyminen: esimerkiksi ajattelun ja aistikokemuksen (jota jälkimmäistä siis pidän banaalina sanottakoon samassa mielessä kuin tunteet ovat banaaleja), ja niin ikään käsitettävän, "rationaalin" ja ei-käsitettävän välillä - koko ajan on kyse pyrkimyksestä kaikkikattavuuteen, kaiken "sisällyttämiseen" runouden piiriin. Molemmissa mainituissa muodoissa haluaisin korostaa käsittämättömyyden ulottuvuutta: runouden tarvetta (ja kykyä) lähestyä ja myös ilmaista ei-ymmärrystä, sitä mitä emme voi ymmärtää, sitä että emme voi ymmärtää kaikkea, jopa sitä mitä käsittämättömyys on (ei koskaan kaukana typeryydestä....)

Jos runous nyt olisi menettänyt tämän kykynsä, syinä voisivat olla joko se, että se olisi yksinkertaisesti loitontunut tuosta ihanteestaan, tai sitten - mikä olisi vakavampaa - että typeryys ja barbaria olisivat saavuttaneet uudet, runouden kyvyt ylittävät mittasuhteet, pahimmassa tapauksessa sellaiset, jotka "imaisevat" runoudenkin - ja Régis ja Alcir viittaavat juuri tähän mahdollisuuteen kirjoittaessaan "väkivallasta", joka "palautuu juuri omaan jatkuvuuteensa".

Helppo tapa reagoida tähän pessimistiseen skenaarioon olisi tyytyä sanomaan, että juuri noinhan asioiden kuuluu ollakin. Eikö runous aina olekin kehittynyt reagoimalla omaan tilaansa, ilmaisemalla tyytymättömyyttään siihen, kapinoimalla, kääntymällä itseään vastaan (ja eikö se näin samalla, viitatakseni jo yhteen seminaarimme suoranaisista teemoista, olekin omassa todellisuudessaan imitoinut ja uusintanut sodan rakennetta: vrt "runoussodat")? Ehkä olisi nytkin parasta vain jättää asiat runoudelle itselleen - eihän sille kuitenkaan voi ryhtyä jakelemaan ohjeita, ei vähiten sen vuoksi, että se nyt vain "ei ole mitään" ja on joka tapauksessa suuntautunut "käsittämättömään"? Toisaalta se, että en ihan sellaisenaan niele tätä helppoa ratkaisua, on merkki optimismistani: jos kohta huomattavin ja monimutkaisin varauksin, näen silti yhdeksi Régisin ja Alcirin kuvaaman tilanteen ulottuvuuksista sen, että se sittenkin antaa runoudelle - tulen väittämään: juuri runoudelle - uusia mahdollisuuksia "tulla tietoiseksi itsestään". Tässä kohdin hyvin yleinen vastaukseni sisältyy jo yhden Récisin ja Alcirin muotoiluun: "[on tärkeää sanoa että] myöskään nykyisyys ei kuulu meille". (kursivointi minun). Aion tuonnempana esittää, jälleen valtavin varauksin, että ajat tosiaankin ovat muuttuneet, ja yksi tämän muutoksen merkki on se, että ne eivät enää "kuulu meille" tavoilla joihin olemme tottuneet.

Myös Régis ja Alcir tuntuvat puhuvan "uudenlaisesta maailmasta". Lainaan jälleen Propositions-paperia: "maailma joka on muuttumassa globaaliksi ja hajoamassa samaan tahtiin"; "vihaan, lahkolaisuuteen ja yksityisiin tragedioihin perustuvat paikalliset, etniset konfliktit"; "kansallisuushankkeista [on tullut] strategia suuryritysten etujen vahvistamiseksi"; "internationalismi, sen sijaan että palvelisi pluralistista ja demokraattista kokemusta, on pelkistynyt riiston välineeksi". Pysyäkseni hetken aikaa näiden luonnehdintojen yhteiskunnallis-historiallisella tasolla tahtoisin tulkita niiden ainakin viittaavan siihen uuteen kysymysten, taistelujen, hämmenysten ja pettymysten, toivon ja neuvottomuuden leimaamaan tilanteeseen, josta on alettu käyttää nimitystä globalisaatio. Uskon, yhä varauksin, että Berliinin muurin kaatuminen 1989 ja Internetin tulo joukkokäyttöön muutamaa vuotta myöhemmin tulivat kuin tulivatkin toimineiksi portinpylväinä maailmaan, missä melkein mikään ei ole niin kuin ennen. Mainitsen tahallani nämä kaksi tapahtumaa / ilmiötä, joiden ei ehkä aina nähdä liittyvän toisiina ja jotka jonkun mielestä ovat "vain" historian pintaa: minusta ne liittyvät, ja ovat tietyissä "syvemmissä" merkityksessään vielä puutteellisesti ymmärrettyjä.

Kun sanoin "globalisaatio", on tullut aika lausua toinen sana, jota Régisin ja Alcirin paperissa - kenties mainitsemaani hämmennykseen liittyvistä syistä - ei esiinny: kapitalismi. Itse lausun sen ehkä vielä suuremmin varauksin kuin edellä esittämäni: osaksi henkilöhistoriallisista syistä, joihin minun on viitattava heti - jos ei muuta niin merkkinä tuon lausumani sanan voimasta. Synnyin maanviljelijäperheeseen Suomen maaseudulla vuonna 1951. Tulin runouteen varhain: vuonna 1967 ilmestynyt esikoiskokoelmani on suurilta osin kirjoitettu 15-vuotiaan koulupojan kynällä (ainakin yksi runo koulun ainekirjoitustunnilla) tai matkakirjoituskoneella, jonka hän oli varta vasten hankkinut runoja kirjoittaakseen. Syistä, joihin minulla on aihetta palata myöhemmin, minulle kävi kuitenkin juuri kuten Régisin ja Alcirin paperissa kuvataan: runous osoittautui "nuoruuden puuhastelu[ksi] [...] josta aikuisena sitten luovutaan". Osana sukupolveni yleismaailmallista radikalisoitumista (hipit, Ranskan ja Saksan 1968 jne.) ajauduin, totta puhuen melko pitkään vastaan pyristeltyäni, vuonna 1971, Suomen Kommunistisen Puolueen riveihin - en kylläkään sen stalinistisen "vähemmistön", kuten suurin osa tovereistani, vaan vähemmän muodikkaasti maltillisen, eurokommunistisesti suuntautuneen enemmistön. Vuodesta 1973 noin vuoteen 1983 toimin itse asiassa varsin vastuullisissa tehtävissä, pääsihteerin lähimpänä avustajana, "sihteeristön poliittisena sihteerinä", myöhemmin parin ministerin poliittisena sihteerinä (SKP oli 70-luvun lopulla hallitusvastuussa) ja lyhyen aikaa 80-luvun alussa yhtenä "kolmaslinjalaisuutena" tunnetun puolueen sisäisen uudistusliikkeen johtajista, tässä ominaisuudessa myös keskuskomitean jäsenenä. Olin "ideologi", puheiden ja julkilausumien valmistelija: itse asiassa voin sanoa "kirjoittaneeni" melkein kaiken, mitä puolue tuohon aikaan "virallisesti" lausui. Noina vuosina en kirjoittanut runoutta, en edes taistelulauluja; toisaalta muistan aina ajatelleeni, että tuo toimintani oli jollakin tavalla aiemmin heränneen runouskutsumukseni jatkoa, "saman" tekemistä toisissa olosuhteissa, "runoutta käytännön tilassa" tms. (palaan tähän)[1].

Tätä taustaani vasten varauksellisuuteni sanaan "kapitalismi" nähden pelkistyy siihen, että sitä on - yhä, ja varsinkin tänään - lähes mahdotonta lausua ilman tiettyjä teleologisia historianfilosofisia oletuksia: historian liikelakeja, näihin liittyviä käsityksiä "liikuttavista" voimista, sen "lainmukaisista vaiheista", päämäärästä jne. (Nämä vasemmistolaisesta näkökulmasta: oikeiston ajatus "näkymättömästä kädestä" ei perimmältään ole yhtään vähemmän ongelmallinen.) Tällaisia oletuksia ollaan lähellä jo silloin, kun sanotaan että "aika on muuttunut". Vastaavasti ongelmallisia ovat niiden kääntöpuolena välttämättömät käsitykset "historian subjekteista": Régis ja Alcir itse asiassa viittaavat tällaisten taipumukseen muuttua vastakohdikseen puhuessaan siitä mitä on tapahtunut "internationalismille" (aikanaan suorastaan proletariaatin määritelmä) tai "kansallisille projekteille" (joiden puitteissa taas melkein kaikki proletariaatin saavutuksikseen kokemat uudistukset ovat toteutuneet). Samasta ongelmasta näen heidän puhuvan liittäessään "globalisaation vastaisessa taistelussa" usein idealisoituihin sanoihin "paikallinen" ja "etninen" määreet "viha", "lahkolaisuus" ja "yksityiset tragediat" - tullen tässä lähelle huomattavan "demokraattisen globalisaation" teoreetikon Antonio Negrin näihin käsitteisiin kohdistamaa kritiikkiä.

Tunnustan, että aika, ikä, on tehnyt minusta - kaikkien tällaisten käsitysten näkökulmasta - traditionalistin. Pidän itseäni yhä yhteiskunnallisesti radikaalina, mutta radikalismini ajatuksellinen perusta on sukua tietylle englantilaiselle konservatismille (vrt. Eliot), jossa oletetaan "ihmisluonnon" perimmäinen vajavaisuus ja ymmärretään "kehitys" joksikin, joka voi nojata vain vähittäiseen oppimiseen, sen myötä syntyvään traditioon ja tämän aina vaaranalaiseen ja vain osittaiseen edelleen siirtämiseen. Minulla ei ole samaa epäluottamusta ihmisluontoon (jos kohta luottamukseni tässäkin aika ajoin horjuu); sen sijaan suhtaudun epäillen ihmisyhteiskuntaan: siinä missä marxismi, liberalismi, islamistinen fundamentalismi ja sosialidemokratia - neljä nykymaailman keskeistä poliittista ideologiaa tai fundamentalismia - lähtevät kaikki omalla tavallaan liikkeelle "oikean", "ihanteellisen" yhteiskunnan mahdollisuudesta, joudun (vasten tahtoanikin) olettamaan ihmisten sosiaalisten organisaatioiden (kaikki "liikkeet", ja ehkä erityisesti ne, mukaan lukien) lähtökohtaisen vajavaisuuden. "[y]hteiskunta on minulle aina ollut kysymys / että miten se on mahdollinen", kirjoitan eräässä 80-luvulta periytyvässä runossani.

Samaan aikaan huomaan säilyttäneeni kaksi nuoruuteni ajatustapaa tai asennetta, jotka ovat, jos eivät suoraa lainaa Marxilta tai marxismista, ainakin näiden vaikutuspiirissä vakiintuneita (luutuneita?): 1) Uskoni välttämättömyyteen "irrottautua ihmiskunnan esihistoriasta", ts. syvän epäluottamuksen kaikkea "perittyä" ja "orgaanista", "aitoa", "juuria edustavaa" jne. kohtaan. (Oma elämäni on toteuttanut tätä laajenevien horisonttien, vanhan kyseenalaistaminen, jatkuvan taakse jättämisen, jne. ihannetta.) 2) Käsityksen nimenomaan kapitalismista yhteiskuntasuhteena ja rakenteena, joka lakkaamatta toteuttaa tällaista "juurilta irrottamista", "kaiken vanhan hävittämistä" ja "savuna ilmaan nostamista" (ilman että se suuntautuu kohti annettua päämäärää). Kun siis puhun perinteestä ja traditionalismista, tarkoitan vanhasta irtoamisen, muutoksen ja vapauden traditiota, ajatusta vapauden saarekkeista, jotka ovat aina väliaikaisia, marginaalisia, rajoiltaan epävakaita, suhteellisia jne., mutta eivät silti kokonaan vailla historiaa (joskaan ei jatkuvaa tai teleologista) aiemmissa (tai jopa samanaikaisissa, mutta "erilaisissa") yrityksissä "samaan". Tänään sanoisin näin: kapitalismi ei koskaan tällaisia tuota, mutta se ei - näköjään - myöskään lakkaa tuottamatta sellaisten mahdollisuuksia. En voi uskoa niihin; en voi lakata uskomasta niihin. Ehkä asenteeni voi tiivistää näihin kahden nuoruuteni suuren marxilaisen vaikuttajan ajatuksiin: Gramscin tunnukseen "älyn pessimismi, tahdon optimismi", ja ranskalaisen marxilaisen filosofin Louis Althusserin viime vuosinaan (mielisairaalassa) laatimien muistiinpanojen otsikkoon: "Aleatorinen materialismi". Jos jotakin, historia on minulle avoin. Avoin, mutta sokea. Sokea, koska avoin.

Viittasin, että koin toimintani vasemmistolaisessa politiikassa "runouden jatkoksi". Nyt - ennen kuin jatkan kapitalismista - kiirehdin yleistämään: mitä yllä sanoin historiasta, pätee minulle myös runouden "kehitykseen". Kun ajattelen varhaista runouttani, tekee mieleni hiukan polemisoida Régisin ja Alcirin halventavaa luonnehdintaa suuresta osasta nykyrunoutta "hobbyna". En saata muistaa mitään "vakavaa" ilmaisemisen tarvetta, teini-ikäistä "purkautumisen" vimmaa, tms.: vain (varsin "kepeän") yllykkeen saada aikaan jotain (itselleni) uutta, eräänlaisen "tyhjän" halun, joka ei tiedä mitä on hakemassa. Ja: tämän halun törmäyksen - niin sanoakseni sivusta - suomenkielisen runouden modernismin (Haavikko, Saarikoski) tuolloin vielä nuoren perinteen kanssa (tämän modernismin läpimurtoteos, Haavikon Tiet etäisyyksiin, oli ilmestynyt syntymäni vuonna 1951). Ja kuten haluni tyhjyyden, muistan myös, että tuon perinteen runous oli minulle vailla merkityksiä. Tai jyrkemmin: minulla ei ollut mitään edellytyksiä "ymmärtää" sitä missään sanan konventionaalisissa merkityksissä. Sama koskee myöhemmän tuotantoni ehtoja. Vuodesta 1983 noin viidentoista vuoden ajan toimin päätoimisena suomentajana - kääntäen romaaneja, dekkareita, muistelmia, sosiologiaa, filosofiaa... ja samaan aikaan tehden runsaasti ns. asiatekstikäännöksiä, tuoteselosteista sopimuksiin, tekniikasta biologiaan ja psykologiaan (näen tämän ajan toisena altistumisenani kielen perimmäiselle sosiaalisuudelle...tai toiseudelle, kuten kohta esitän). Tänä aikana tietysti pohdin paljon paitsi nuoruuteni poliittis-yhteiskunnallisia kokemuksia, myös kieltä ja kirjallisuutta, ja tutustuin paremmin myös siihen perinteeseen (tai opin paremmin "ymmärtämään" sitä), joka oli ollut varhaisen tuotantoni kimmokkeena. Tänään voin sanoa kategorisesti: vaikka kaikki tuo tuotti paljon "ajatuksia" (mm. yllä esittelemiäni), mikään näistä ei sellaisenaan kyennyt osoittamaan tietä takaisin runoon. Se ei ottanut syntyäkseen "sanottavasta" tai "ymmärryksestä" käsin. Pikemmin päin vastoin: mitä enemmän aloin "ymmärtää" omaa perinnettäni, sitä selvemmäksi kävi, että siitä ei lähtenytkään mitään "tietä", jota kulkea, etäisyyksiin tai yhtään minnekään. Tuotantoni toisen kauden alkamiseen (vuosina 1991-2004 olen julkaissut neljä kokoelmaa, joiden lisäksi luen runotuotantooni ainakin vuoden 2002 syksyllä kehittämäni Google-runogeneraattorin, josta vielä lisää myöhemmin) tarvittiin uusi altistuminen - jälleen sivusta - toisenlaiselle, vieraalle perinteelle, nyt pohjois-amerikkalaiselle language-kirjoitukselle. Haluan jälleen olla kirjaimellinen. Kysymys ei jälleenkään ollut "ymmärtämisestä", ei "vaikutteiden ottamisesta", languagen perinteen jatkoksi asettumisesta.[2] Tärkeintä languagessa eivät sittenkään olleet sen muotoillut ajatukselliset lähtökohdat, vaan jälleen nimenomaan se, että en mitenkään voinut kuvitella ymmärtäväni sitä: kulttuurisen ja maantieteellisen etäisyyden vuoksi, mutta tässä lisäksi siksi, että sitä ei valtaosin ollut kirjoitettukaan ymmärryksen horisonttia vasten. Tai näin: jos ei muuta, niin languagesta saattoi ymmärtää ainakin sen, että sitä ei ollut tarkoitettu "ymmärrettäväksi". Hyvin kaavamaisesti sanoisin että aivan kuten "oikeassa" historiassa, myöskään kirjoituksen historiassa ei ole mitään jatkuvaa kehitystä tai teleologiaa - mutta ei myöskään mitään kehitystä ilman vaikutteita: tyhjä mieli ja sen käsittämätön toinen: aina toisaalta. Ja aina sivusta.

Toisesta näkökulmasta sanoisin, että nuo kaksi altistumista "käsittämättömyydelle" yhdessä opettivat minulle ajattelemisen alkeet, jotka tiivistäisin näin 1) jos jotakin, runous on ajattelua - kylläkin vain tietty ajattelun muoto, mutta sellainen, jossa eräät ajattelun käsitteeseen sisältyvät ristiriidat voidaan viedä pidemmälle ja tuoda esiin paljaammin kuin missään muussa ajattelussa - ja 2) ajattelu ei ole itseään ilmaisevan subjektin toimintaa, "järkeilyä", asioiden välillä vallitsevien suhteiden havaitsemista, jne., vaan altistumista niiden suhteettomuudelle, omalle "ei-ymmärrykselle" (jne.), käsitteiden "tuottamista" kuten uudessa ranskalaisessa teoriassa sanottaisiin. Ainakin runossa se tulee meihin aina toisaalta - ja jättää meidät "itsemme ulkopuolelle". Se on ei-subjektiivista, mutta ei yhteisöllistä sanan "yhteisöön kuuluvuutta" tarkoittavassa merkityksessä [3]. Tavallaan tämä tarkoittaa että runous ei voi olla yhteiskunnallista - enemmänkin, että sen täytyy vastustaa kaikkia yrityksiä tehdä siitä sosiaalisesti tarpeellista. Jos tämä kuullostaa liian tappiomieliseltä, viittaisin taas Antonio Negriin - ajattelen hänen tapaansa nähdä globaalin ajan kumousvoimaksi mieltämänsä väki [multitude] koostuvaksi ei yksilöistä vaan singulariteeteista (merkitäkseni muistiin käsitteen, jota tulen vielä lainaamaan). Kuten Negri vastarintaa, minä en näe runoutta mahdolliseksi sopimusyhteiskunnallisessa kontekstissa, jossa joudutaan aina olettamaan nimenomaan jokin historiallinen subjekti (isänmaa, kansa, työväenluokka... kirjallisuus... liike... yritys...), johon yksilöt / runoilijan ääni sitten liittyvät (samastuvat) ideologian kautta "tietoiseksi" tulleina yksilösubjekteina.

Takaisin globalisaatioon. Kuten sanoin, jaan jossain määrin Régisin ja Alcirin pessimismin - niin runouden kuin maailmammekin tilaa koskien. On tosiaan runsaasti syitä ajatella, että "uusi maailmamme" (tämä Muurin kaatumisen ja Internetin tulon portista ilmaantunut, jonka näen nimenomaan kypsän kapitalismin, tai kapitalismin valloilleen pääsyn maailmaksi) on uudenlaisen barbarian, tai Sodan ja Banaaliuden, aikaa. Ei vain globaalin meadiatodellisuuden kuurouttava latteus ja banaalius, ei vain sodan paluu itsestäänselväksi politiikan jatkeeksi, vaan myös sodan "medialisoituminen" - ensimmäisestä Irakin sodasta "joka käytiin mediassa" viimetalviseen pilakuvakiistaan, jossa media jo melkein oli sodan aihe - ja samanaikainen median militarisoituminen (vrt. se keskeinen asema, joka banaalilla kilpailulla, "eloonjäämistaistelun" mielessä, on kaikessa nykyviihteessä elokuvista tositeeveeseen...). Monessa mielessä näyttäisi, että tämä banalisoituminen on tosiaan imaissut runoudenkin, joka "laahaa teknologian, markkinoiden ja ahneen media- ja viestintäteollisuuden perässä" ja josta tosiaan on monessa tapauksessa tullut mediateollisuuden alisteinen osa. Tämän vastapainona meillä on vain kaikenlaisen vastarinnan hajoaminen ja pirstoutuminen... jääkö enää mitään tilaa tahdon optimismille, varsinkin jos sen edellytyksiä on edellä esittämääni tapaan ehdollistettu lähes äärimmilleen - sillä enkö oikeastaan olekin evännyt runoudelta (lainatakseni taas Régisiä ja Alciria) "kaiken poliittisen vaikutuksen ja vapauttavan estetiikan?"

Olen vakuuttunut, että jää - ja että runous voi löytää uudelleen "visionsa ja tarpeellisuutensa" nimenomaan ammentamalla siitä erityissuhteestaan typeryyteen ja barbariaan, josta alussa puhuin: siis entistäkin radikaalimmin korostamalla merkityksettömyyttään ja lakkaamatta uudistamalla suhdettaan omaan käsittämättömyyteensä. Tiedostaen, että tämä saattaa kuulostaa tyhjältä saarnaamiselta, haluaisin edetä vastaesimerkin kautta. Yksi usein esitetty ratkaisu runouden merkityksettömyyden ongelmaan on asenne, jota haluaisin kutsua kielikeskeiseksi subliimiksi. Esimerkiksi Suomen kaltaisessa pienen kielialueen maassa, joka on lisäksi yhä perimmältään monokulttuurinen, runoudelle on aina tarjolla houkutus oikeuttaa olemassaolonsa erityissuhteellaan (yhteiseen) kieleen. Tässä kieli, joka toki on ihmisten välisen kommunikaation väline, oletetaan samalla myös yhteisien merkityksien lähteeksi, ja vastaavasti sen selkeys, ilmaisukyky, läpinäkyvyys, puhtaus jne. näiden merkitysten kestävyyden takaajaksi. Suomalainen runoilija sanoisi tyypillisesti, että hänen työnään on edesauttaa näitä tavoitteita - erilaisia "ulkoisia" uhkia (kuten globalisaatiota) vastaan. Tähän sisältyy pakosta ajatus runosta kielen korkeampana muotona ja siten erityisestä runokielestä, joka edustaa yhteisön kulloisenkin "kielentajun" kiteymää ja tarjoaa samalla kätevän ratkaisun ylevän (ja kauniin) ongelmaan.[4] Mutta, ensinnäkin, kaikki kielen - "yhteisten merkityksien" - hallintaan perustuvat yhteisöt, vaikka ne monasti esitetäänkin "demokratian" malleina, ovat samalla myös syvällisessä mielessä repressiivisiä, poissulkemiseen perustuvia, valikoivia, hierarkkisia ja hierarkiaa luovia: sanalla sanoen luokkayhteisöjä. Näin myös, toiseksi, jokainen käsitys "hyvästä", "oikeasta", "syvästä" tms. runokielestä on perimmältään luokkasidonnainen - siis yhteisöllinen sanan siinä merkityksessä, jonka näen runouden kannalta ongelmalliseksi. Todellakin: runollisen merkityksen suuri arvoitus ei tyhjenny kielen "oikeaan" eikä edes sen väärään käyttöön (vaikka tämä useimmiten osoittautuukin edellistä hedelmällisemmäksi): joudun sanomaan, että runous - sellainen runous, josta perustan - vetoaa johonkin, joka sijoittuu oikean ja väärän tuolle puolen, eräänlaiseen yleistettyyn kielikykyyn (joka samalla on yleistettyä puhekyvyttömyyttä: puhuisin tässä mielelläni kielipakoisesta ylevästä).[5]

Lähestyäkseni tällaisen runouden - vaihtoehtoista - yhteiskunnallista ja vallankumouksellista potentiaalia haluaisin väittää, että maailmamme - globalisaation maailma - ei enää ole ensisijaisesti kieliyhteisöjen maailma yllä viitatussa mielessä. Sen valtakieli ei ole puhujilleen "opittu" siinä äidinkielen merkityksessä, jonka "kieliyhteisöt" olettavat: ajattelen tietysti toisena tai ännäntenä kielenä puhuttia englantia. Perinteiset, useimmiten kansallisvaltioihin samastuvat kieliyhteisöt ovat nekin menettämässä yhtenäisluonteensa: yhden, "oikean" suomen, englannin, portugalin tai kiinan sijasta meillä on kiihtyvällä vauhdilla jakautuva erityiskielten (eri ammattien, tiedonalojen, ikäryhmien, paikallisyhteisöjen jne. "kielet") kirjo tai tilkkutäkki. Nämä erityiskielet, puhetavat, slangit, kylläkin kehittyvät omien yhtenäiskieliensä sylissä, mutta eivät ole palautettavissa niihin - usein tärkeämpiä ovat kielirajojen yli siirtyvät virikkeet. Kiinnostavaa ja ratkaisevan tärkeää tässä kehityksessä (niin runouden kuin maailmankin tulevaisuudenkin kannalta) on se, että - tämä on keskeinen väitteeni tai hypoteesini - se ei näytä vähentävän ihmisten välisen kanssakäymisen edellytyksiä, niin kuin joskus lyhytnäköisesti esitetään, vaan päin vastoin lisäävän niitä. Olemme tässä jälleen tekemisissä keskeisen inhimillisen yhteisöllisyyden luonnetta koskevan kysymyksen kanssa. Kuten viittasin, yhteisöllisyys ja yhteenkuuluvuus nähdään usein toisensa edellytyksiksi. Haluan väittää päinvastaista - tai avata toisen näkökulman: kenties yhteisöllisyys olisi parempi ymmärtää altistumiseksi toisen kielelle, jota et (koskaan) ymmärrä täydellisesti, jota et "hallitse", mutta joka kuitenkin, ja juuri tästä syystä, puhuu sinulle, asettaa sinut tiettyyn paikkaasi maailmassa, josta puolestasi itse voit alkaa puhua - josta, ainakin runouden näkökulmasta, vasta voit alkaa puhua, et enää "yksilönä", annetun yhteisön "jäsenenä" (sopimusyhteiskunnan oikeudellisena subjektina), vaan, sallittakoon, singulariteettina, loputtoman multituden yhtenä, ainutkertaisena solmuna. Tämä kenties antaa viitteitä siitä, mitä tarkoitan tässä ehdottamani runouden mahdollisesta yhteiskunnallisesta merkityksestä. Itse asiassa tällaisen runouden kehitys sivuaa jotakin, jota myös maailma kokonaisuudessaan polttavasti tarvitsee tänään. Panen merkille, että Negri ei jää kauas ajatuksestani kirjoittaessaan: "Ehkä [uuden yhteisen kielen] tulee edustaa uudentyyppistä kommunikaatiota, joka ei toimi vastaavuuksien vaan erojen perustalla: singulariteettien kommunikaatiota." Itse puhuisin mielelläni uuden, vielä toteutumattoman maailmanrunouden näkymästä.[6]

Yritän vielä kerran palata alkuun: sotaan, barbariaan - ja kapitalismiin. Kuvaamani pirstoutuminen on kuin onkin kapitalismin tuottamaa: saman, joka on tuottanut Régisin ja Alcirin mainitseman "ahneen media- ja viestintäteollisuuden", mutta myös saman, jonka - kuten toivoakseni on käynyt selväksi - näen edustavan suurta lupausta ihmiskunnalle.Miten erottaa - tai sovittaa - nämä kaksi tendenssiä? Viittasin edellä aikamme neljään hallitsevaan poliittiseen fundamentalismiin - nyt haluaisin ehdottaa, että ymmärtäisimme (banaalin) globaalin mediatodellisuutemme näiden yhteiseksi loimeksi (kuten usein on huomautettu, myös Al Qaida toimii viimekädessä globaalin median viitekehyksessä). Fundamentalismille on ominaista, että se tiivistää / latistaa monimutkaisen maailmamme muutamaksi perustavaksi ja perimmältään tyhjäksi väittämäksi ("me" vastaan "Evil Doers"; "Pyhä Sota" "Uskottomia" vastaan): sillä on banaalin rakenne sanan itsestäänselvyyttä tarkoittamassa merkityksessä. Mutta samalla sillä on myös ideologian rakenne myöhemmässä marxilaisessa teoriassa, erityisesti Gramscilla ja Althusserilla, analysoidussa merkityksessä: se toimii yhteiskuntarakennetta ylläpitävänä kittinä: se "kutsuu" subjektit subjekteiksi ja saa nämä kyselemättä tekemään asioita, jotka ovat "nurinkurisessa" suhteessa heidän todelliseen yhteiskunnalliseen olemiseensa - oli sitten kyse itsensä nolaamisesta tositeeveessä tai matkustajalentokoneen ohjaamisesta kohti WTC:n torneja...Tuolla hallitseva, yhtenäistävä ideologia, täällä jatkuva, keskeytyksetön pirstoutuminen joka vaatii aivan uutta ja uudenlaista kanssakäymistä.

Todellisuudessa fudamentalistismeihin nojaavan hallitsevan ideologian ja kuvaamani (myönteisen) pirstoutumisen välillä on paljon yhteistä (kumpikaan tendenssi ei esiinny puhtaana). Silti haluaisin kokeeksi ja puolivakavissani kysyä, voisimmeko erottaa ne käsitteellisesti ja ehkä myös nähdä ne ristiriidan muodostaviksi. Vastaukseni tulee olemaan myönteinen, ja kytkeytymään yhtäältä marxismin historiassa erityisasemassa olevaan ideologian käsitteeseen (muistettaneen, että olen sanonut runoutta anti-ideologiseksi), toisaalta aineettoman työn ja tietotuotannon keskeiseen asemaan sekä klassisessa kommunismin utopiassa että viime aikoina verkostotaloudesta käydyssä keskustelussa (Castellanis, Negri ja Hardt...). Vanhastaan ideologia marxismissa sijoitettiin päällysrakenteeseen, joka oli sitä vanhalta yhteiskunnalta perittyä, jarruttavaa kuonaa, joka sosialistisessa kumouksessa pyyhkäistäisiin pois "tuotantovoimien esteettömän kehityksen tieltä" (tiedämme miten tässä kävi...) Sittemmin, 1900-luvulla tämän käsityksen korvasi yllä mainittu Gramscin-Althusserin kittiajatus, joka samalla toi mukanaan uuden ongelman: miten oli mahdollista ajatella ideologian ulkopuolella syntyvä vallankumouksellinen tietoisuus (vrt. oma ongelmamme runouden näköaloja koskien)? Nyt, entisen marxilaisen teoreetikon kyseenalaisin valtuuksin, haluan ehdottaa, että tarkastelisimme nykyisyyttämme aikana, jolloin kapitalismi on vihdoin joutumassa ristiriitaan oman päällysrakenteensa ja sen hallitsevan ideologian kanssa.[7] En tee tätä koska pitäisin ehdotusta erityisen omaperäisenä, enkä varsinkaan mitään välitöntä poliittista vaikutusta odottaen, vaan seuraavan, mielestäni välttämättömän provokaation vuoksi: jos edelleen haemme runoudelle relevanssia, "visiota ja tarpeellisuutta", tässä skeemassa, joudumme kuin joudummekin sijoittamaan sen, "ei-mitään tuottavan" ja taiteista vaikutusalaltaan mitättömimpiin kuuluvan, osaksi yhteiskunnan taloudellista perustaa, tuotantovoimia.

Jos tämä kuullostaa skandaalimaiselta (niin kuin tietysti toivon: itse asiassa esiinnyn tässä klovni-runoilijan roolissa: minä vain esitän teoreetikkoa), niin ajateltakoon mikä muodostaa dynaamisimman osan nykyajan tuotannossa - aineeton (immateriaalinen) työ. Ja sitten sitä, mikä terävimmin luonnehtii tätä uutta työn muotoa - sen lisääntyvä "itseisarvoisuus", sen taipumus "riittää itse itselleen" (jotakin, joka on ominaista kaikelle älyllisyydelle). Ja lopulta sitä, että juuri nämä ideat ovat keskeisiä vanhassa marxilaisessa kommunismin utopiassa1. Yhtymäkohtia on - ja sen valossa, mitä yllä olen yrittänyt esittää, muuta ei tarvitakaan. Jos näillä lähtökohdilla on tulevaisuutensa, runous voi parhaiten työskennellä sen eteen "keskittymällä omaan juttuunsa", mihin ikinä se sen sitten viekin.

Itse asiassa ajatus runoudesta tuotantona sisältyy jo Régisin ja Alcirin paperiin: he puhuvat siitä, miten aikamme runoilijoiden työtä leimaa "yhä löysempi[en tekstien] tuottaminen koko ajan yhdenmukaistuvissa ympäristöissä" ja siitä "mukautuvuudesta" jota "runous osoittaa suhteessa keskiverto-tuotantoon", kysyen myös: "Mutta millainen todellinen tuotanto voisi kirvoittaa todellisen kyvyn muutokseen?" (kursivoinnit minun). Väitänkin, että enimmät runoudelle juuri nyt tärkeät kysymykset ilmenevät nimenomaan kysymyksinä sen (muuttuvista, uusista) tuotantoedellytyksistä - ja tässä jos missään olen optimisti: me todellakin voimme, paitsi tehdä lopun "tuhon normaalistamisesta" ja saada jälleen kosketuksen "sen tuottamaan kipuun", myös voittaa "välinpitämättömyyden, vieraantuneisuuden ja rutiinin" ja - jopa - tuottaa jotakin, joka auttaa "nauttimaan elämästä".

Melkein kaikki, mitä minulla on vielä esittää tästä näkymästä, liittyy Internetiin, jonka todellakin näen sekä ilmauksena nykyisen kapitalismin tärkeimmistä uusista tendensseistä (fragmentoituminen jne. - vaikka, tai pikemminkin koska, se dynaamisillaan kehittyykin perinteisen vaihtotalouden ulkopuolella) että vähintäänkin metaforana mahdollisuuksille haastaa se. Nykyisellään Internet on jo osittainen toteutuma Jorge Luis Borgesin suuresta universaalin kirjaston unelmasta: itselleni se on tullut merkitsemään kolmatta altistumista (nyt yleistetysti sivusta) "perinteelle", joka on lähtökohtaisesti "ymmärryksen" ulottumattomissa. Borgesin monet klassiset tekstit alleviivaavat sitä, että yleistetty kirjasto, kaiken kirjoitetun välitön saatavilla olo merkitsee pakosta sen luokittelemattomuutta: kaaosta, jos niin haluamme. Barbariaa ja typeryyttäkin, ja tätä itse asiassa enenevästi, jos otamme huomioon netin vauhdittaman arkielämän ja -tajunnan tekstuaalistumisen (blogit jne.): oireellisesti banaalin - merkityksessä arkipäiväinen, vaiettu, kyseenalainen: sanalla sanoen koko "höpönlöpön jatkuvan toisteisen laajentumisen" (Régis ja Alcir) - uusi kohtaaminen onkin ollut keskeistä viime vuosina virinneessä monimuotoisessa nettipohjaisessa runoudessa (viittaan tässä pohjois-amerikkalaiseen Flarf-runouteen[9] ja yleisemmin niin sanottuun "googleveistoon"[10], joihon oma Google-runogeneraattorini osaltaan liittyy). Se, terävämmin kuin mikään muu tuntemani uuden runouden virtaus, yleistää edellä kehittelemäni käsityksen runoudesta ajatteluna, joka tulee meille toisaalta ja jota emme kohtaa "johonkin kuuluvina" subjekteina vaan, vielä kerran, singulariteettina, "joka saa moneuden siirtymään toiseen moneuteen" (Deleuze). Sitä myös ajattelin, kun sanoin, ehkä kärjistäen, että aikamme "ei enää kuulu meille tavoilla, joihin olemme tottuneet". Nettirunous on uutta ja ikiaikaista, eikä ole ihme, että se on osoittanut kykenevänsä myös re-aktivoimaan monia sellaisia vanhan runouden kysymyksiä, jotka jo moneen kertaan luulimme sivuuttaneemme.[11]

Välittömästi nettipohjainen runous on vielä suhteellisen uusi ilmiö, jolla on (epäilemättä rajoitetun) käsitykseni mukaan laajempaa kantavuutta lähinnä Suomessa ja Yhdysvalloissa: kokemukset näistä saavat minut kuitenkin ennustamaan, että hakukonehakujen käyttö runojen "kirjoittamisessa" muuttuu arkipäiväksi kaikkialla jo muutaman lähivuoden kuluessa: muutos runouden tuotantoehdoissa - ja/tai kehityssuunta, joka auttaa runoilijoita näkemään työnsä tuotantona, jota se kenties on aina ollutkin. Sen sijaan runouden toinen verkkoulottuvuus, netin käyttö henkilökohtaisena julkaisukanavana, on jo universaali, ja merkitykseltään ehkä googleveistoakin kauaskantoisempi. Minun näkökulmastani se edustaa jo nyt ratkaisua Régisin ja Alcirin mainitsemaan "kutistuvien yleisöjen ongelmaan". Tässä jos missään ongelma on osa ratkaisua. Väittäisin, että juuri mahdollisuus julkaista harvoille lukijoille, peer to peer hyvässä mielessä, välittämättä, kuinka moni, jos kukaan, lukee, on tänään - täysin verkostotalouden lakien mukaisesti - tärkein vakavasti otettavan runouden määrää ja saatavuutta lisäävä tekijä: taloustieteen termein yhteisömme on siirtynyt ekstensiivisestä kasvusta intensiiviseen kasvuun. Tämä voi tarkoittaa myös, että vakavasti otettavan runouden kehitys on vapautumassa markkinatalouden otteesta - jälkimmäinen ymmärrettynä yhdenmukaistavaksi sekä sisältöjen että muotojen suhteen (vrt. Régis ja Alcir: "joint property of peers"; "corporate genre practices"). Voi olla, että täälläkin vielä jokus jotkut "nurkkakuntaisuuttaan loukkaantuvat kritiikistä ja keskustelusta", mutta se on väistyvää (ja ehkä myös "runoussotien" luonne tulee vielä muuttumaan?).[12] Jne. Pidemmällä aikavälillä runouden ja runouskeskustelun tällainen kehitys tulee ilman muuta osaltaan ajankohtaistamaan sitä näkymää, jossa kommunismin utopia luultavimmin joskus todella aktualisoituukin: nykyisenkaltaisen tekijänoikeuden purkamista. Tosiaan, aikana jolloin aineeton työ on muuttunut tärkeimmäksi tuotannontekijäksi, sen (jonka kaikki perimmältään ymmärrämme kaikille kuuluvaksi) tulosten anastus yksityiseen omistukseen ehkä on kuin onkin se riiston muoto, joka kipeimmin kaipaa tulla poistetuksi.

Voisin jatkaa. Minkä olen tässä esittänyt, olen esittänyt ei-vasemmistolaisena kommunistina - oksymoron, jolla haluan muun muassa vapauttaa hankkeisiimme mahdollisesti sisältyvän kumouksellisen potentiaalin sitä yhä rasittavista ideologisen samastustarpeen kahleista: jos runoudella tuota potentiaalia on, se voi toteuttaa sen vain itse (ei vähiten koska se ei enää ole yksin), ja vain oman itsensä iloksi. Jos se kääntyy yhteiskunnan puoleen, niin tosiaankin vain kysyäkseen: "miten olet mahdollinen?" Ei ehkä ole riittävää sanoa tänään, että taide, varsinkaan runous, olisi olemassa "itseään varten". Sanoisin mieluummin, että se on olemassa tuota "itseään varten olemisen" ajatusta varten. Tässä sen poliittisuus, sen "visio ja tarpeellisuus", tänään. Mikä ei tietenkään estä ketään olemasta vasemmistolainen, jos haluaa. Tai minua ei-kommunisti - ehkä soitankin vain suutani. Missä minulle tarjoutuukin tilaisuus päättää esitykseni lievään riitasointuun: toisin kuin Régisille ja Alcirille, adjektiivit "teennäinen" ja "kevytmielinen" eivät minulle välttämättä signaloi vastuuttomuutta. Mielestäni uusin runous ei vieläkään ota huumoria riittävän vakavasti - alas "kevyt runous", hyvästi "vakava": enemmän sellaista, "jonka huumori on niin mustaa, että sitä ei edes näe", niin kuin Charles Bernsteinin runoudesta on sanottu. Tai vielä Antonio Negrin (jonka liioin en odottaisi "hyväksyvän" edellä esittämääni) sanoin[13]:

Gargantua ja Pantagruel, 16. ja 17. vuosisatojen välillä, keskellä vallankumousta joka synnytti moderniuden, ovat jättiläisiä joiden arvo sisältyy niiden asemaan vapauden ja keksimisen symboleina: he kulkevat vallankumouksen läpi asettaen jättiläismäisen vapautumisen haasteen. Tänään tarvitsemme uusia jättiläisiä ja hirviöitä, jotka pystyvät yhdistämään luonnon ja historian, työn ja politiikan, taiteen ja keksimisen - ja ilmaisemaan kaikkia niitä uusia kykyjä, joita ihmiskunta saa Yleistetyn Älyn, aineettoman työn, uusien abstraktien intohimojen ja multituden toiminnan myötä. Tarvitsemme uuden Rabelaisin - tai paremminkin monta sellaista.

Viitteet

1 Olen usein sanonut että juuri tämä julkilausumien laatiminen - tilanteessa jossa puolue oli pahasti jakautunut kahteen fraktioon, ja joutui neuvostonaapurin painostuksesta kuitenkin pysyttelemään yhdessä - opetti minut ymmärtämään kaiken kirjoituksen retorisuutta (miten se, miten sanot, on usein tärkeämpää kuin se, mitä sanot). Kahden fraktion olemassaolo niinikään pakotti varustamaan jokaisen lauseen kahdella merkityksellä - tilanne joka täydellisesti heijastaa tietyn modernistisen runouden vastaavaa!

2 1990-luvun alun Suomessa en suinkaan ollut ainoa, joka oli kiinnostunut Language-kirjoituksesta. Suomen runouden ns. 90-lukulaiset - useimmat minua 10-20 vuotta nuorempia - niinikään lukivat poets Charles Bernsteinia, Bruce Andrewsia ja Ron Sillimania - mutta minun silmissäni juuri mainitsemastani "järkeilyn" näkökulmasta: itse asiassa varsin tyypilliseen suomalaiseen tapaan, jossa "ulkomaisista hullutteluista" aina tiettyyn automaattiseen tapaan "riisutaan ääri-ilmiö", minkä jälkeen voidaankin keskittyä uuttamaan esiin niiden "rationaalinen ydin", joka sitten lopulta käännetään ympäri, jotta se ei varmasti pääsisi aiheuttamaan mitään häiritsevää täällä. Tyypillinen provinsiaalinen asenne, josta vielä lisää myöhemmin.

3 Vrt. miten Marx kuudennessa teesissään Feuerbachista arvostelee tätä (1) siitä miten hän asettaa ("edellyttää") "abstraktin - eristetyn - ihmisyksilön", minkä vuoksi hän sitten (2) joutuu ymmärtämään "olemuksen" "monia yksilöitä pelkästään luonnonomaisesti yhdistävänä, sisäisenä, mykkänä yleisyytenä" (kursivointi minun).

4 Tässä kuvaamaani asennetta edusti luonnollisesti jo Poundin tunnus "heimon kielen puhdistamisesta" ("To purify the language of the tribe"). Puolustan tässä runoutta, joka pyrkisi pikemminkin jatkuvaan plurifying of the languages of the trite - eli "höpönlöpön kielten moninkertaimiseen", tai miksei runollisemmin käymään "yhä uudestaan ikävyyden ympär'".

5 Kyllä vain - kyseenlaistan tässä, ainakin jossakin mielessä, Wittgensteinin suurta ajatusta jonka mukaan "sanan merkitys on sen käyttö kielessä". Ilmaisuni "yleistetty kielikyky" voisi viitata Noam Chomsky's "yleistettyyn kielioppiin"; kiitokset tästä näkökulmasta Oren Izenbergille, (vrt. "Language Poetry and Collective Life". Critical Inquiry, Volume 30 no. 1. (2003)). Merkittävä uuden kirjallisuuden suuntaus, jonka näen tähtäävän "kielipakoiseen ylevään" on niin sanottu "käsitteellinen kirjoitus" (Craig Dworkin, Kenneth Goldsmith, Darren Weshler-Henry). Sama siirtyminen kohti käsittteellisyyttä, ymmärrettynä reaktioksi digitaalisen ajan uusiin tekstuaalisiin ehtoihin, on kenties havaittavissa suurimmassa osassa merkittävää uutta kirjallisuutta. Tietenkin "kielipakoisuus", siinä merkityksessä jonka sille tässä annan, syntyi alun perin "kielikeskeiseksi" sanotun runouden piirissä.

6 Eräitä tällaisen maailmanrunouden koordinaatteja olisivat: riippumattomuus suhteessa kansallisiin kirjallisuuksiin, myös institutionaalisesti (vrt. tässä Goethen 'maailmankirjallisuuden' käsite); kielten sekoittaminen; rytmisten, syntaktisten ja muiden rakenteiden lainaaminen vieraista kielistä; uusien tilapäiskielten keksiminen; tietoiset yritykset kirjoittaa heterogeenisemmille, ei-ennalta-annetuille yleisöille... Pitäisikö lisätä, että tämä näköala on jyrkässä ristiriidassa "kulttuurien" "yhteentörmäyksen" (yhtä lailla kuin "dialoginkin") ideologioiden kanssa: itse asiassa nämä kaksi täydentävät toisiaan, muodostaen yhdessä aikamme kapitalistisen ideologian keskeisen elementin (ks. Tuonnempana), jolla voi olla vaarallisia seuraamuksia puheen ja ilmaisun vapaudelle - vrt. Vaikutusvaltaisen suomalaisen oikeistokansanedustajan (näennäisesti "dialogia" ja "ymmärtämystä" puolustava) lausunto äskeisen pilapiirroskiistan aikana: "On erittäin valitettavaa, että maassamme on tahoja, jotka ovat vastuuttomasti valmiit vaarantamaan koko kansakunnan turvallisuuden. (...) Viranomaisten onkin käytettävä kaikki lain suomat keinot, jotta nämä loukkaavat kuvat saataisiin poistetuksi ennen kuin ne tekevät korvaamatonta vahinkoa Suomelle ja suomalaisille. Hallituksen on myös syytä pohtia perusteellisesti, mitä Suomen on tehtävä lainsäädäntönsä kehittämiseksi, jotta Suomi voi [...] estää [...] toiminnan, jonka seuraamukset voivat olla niin taloudellisesti kuin ihmishenkien osalta täysin ennalta arvaamattomat." (mccarthyismien kursivoinnit minun).

7 Minusta se, mitä juuri nyt tapahtuu Sao Paulon osavaltiossa ja muualla Brasiliassa voidaan ja tulisi nähdä yhtenä tämän konfliktin ilmauksena, ja tätä useammassa kuin yhdessä mielessä. Sekin on esimerkki siitä, miten hallitseva, "yhtenäistävä" ideologia ei pysty pysyttelemään asiain tasalla ja ylläpitämään "lakia ja järjestystä". Sen voisi melkein nähdä esimerkkinä siitä, miten juuri tuon ideologian militarisoituminen, josta puhuin, on omiaan levittämään väkivaltaa "alhaalla". Samalla se on, mikä kenties tärkeämpää, muistutus siitä, miten mainitsemani "tasot" sekoittuvat ja on ehdottoman mahdotonta vetää mitään siistiä (raja-)linjaa "ylhäällä" ja "alhaalla" olevien välille. Vanhoina (taistelun) aikoina olisi sanottu, että "PCC"-järjestö on objektiivisesti omiaan vahvistamaan hallitsevaa ideoloiaa... Tietenkään edes tämä ei ole läheskään riittävästi sanottu tänään... Runouden tehtävä... Ah... (Alaviitta lisätty aamulla 16. toukokuuta 2006, Suomen aikaa.)

8 Palatakseni vielä Marxin Teeseihin Feuerbachista: "Filosofit ovat vain eri tavoin selittäneet maailmaa, mutta tehtävänä on sen muuttaminen.." Olisi mahdollista kirjoittaa koko 1800- ja 1900-lukujen vallankumousliikkeiden historia uudelleen lähtien siitä, miten tätä Marxin "muttaa" on väärintulkittu - ei vähiten miehen itsesä toimesta - täsmälleen sillä "likaisen-juutalaisella" (!) tavalla jota teeseissä arvostellaan: aina asettaen "käytäntö" jonakin ajattelun ulkopuolisena, ja palauttaen jälkimmäinen pelkäksi "suuntaviivojen esittämiseksi" jne. "Mutta"-lause ei voi tarkoittaa ajattelun jättämistä taakse, vaan sen muuttumista aktiiviseksi - "tuotanto-" - voimaksi.

9 Flarf-aloitetta (Gary Sullivan, K. Silem Mohammad, Michael Magee, Teemu Manninen ym.) voidaan tiivistetysti kuvata yritykseksi kirjoittaa tahallisen "huonoa" runoutta, jonka sisältö lisäksi olisi "häiritsevää", "ei poliittisesti korrektia" edes tekijän näkökulmasta, usein hödyntäen tehokkaasti "nettiroskaa", chat-kieltä, jne.

10 Mielestäni tärkeimmät kirjamuoltoiset yritykset "googlatun" runouden kirjoittamiseksi ovat Aki Salmelan Word in Progress (suomalaisen runoilijan "englanninkielisiä" runoja"), K. Silem Mohammadin Deer Hunt Nation ja Janne Nummelan Lyhyellä matkalla ohuesti jäätyneen meren yli.

11 Kuten olen esittänyt toisaalla, olen taipuvainen näkemään Flarf-aloitteessa modernin version Wordsworthin ja Coleridgen Lyrical Ballads -projektista (1798): sama nojautuminen "tavallisten ihmisten" kielenkäyttöön, sama tunteiden palauttaminen mieleen ("re-collecting"!) rauhaisassa (lue: "häirityssä") tilassa. Niinikään Flarfissa on vahva "tunnustuksellinen" elementtinsä, ja se on myös nähtävissä normatiivisen estetiikan paluuna (tai paluuna siihen): jotta voisi kirjoittaa "huonosti", on oltava joku käsitys "hyvän" perusteista.

12 Kaikki tämä liittyy kysymykseen runoudesta ammattina, jota Régis ja Alcir niinikään kiinnostavasti valaisevat (runous "harrastuksena" versus "vaatimattomana leipäpuuna"). Tässä tyydyn sanomaan tästä vain, että olen aina pitänyt tavasta, jolla Marx Saksalaisessa ideologiassa esittelee tulee "työnjaon lakkauttamisen" näkymän "kommunistisessa yhteiskunnassa", jossa on mahdollista "aamupäivällä metsästää, iltapäivällä kalastaa, illalla hoidella karjaa ja syönnin jälkeen kritisoida" (korvaa omilla mielipuuhillasi...)

13 Omat ensisijaiset varaukseni Negrin ja Hardtin ajattelun suhteen keskittyisivät heidän vahvaan riippuvuuteensa italialaisesta operaismo-perinteestä, jonka sinänsä kiehtovan perusajatuksen mukaan kaikki kapitalistinen kehitys perustuu viime kädessä työläisten taisteluihin - ts. "missä lakko, siellä teknologista edistystä". Minusta tämä näyttää johtavan monien sellaisten nykyajan "liikkeiden" aiheettomaan ihannoimiseen, jotka itse asiassa ovat varsin "taantumuksellisia" kommunismin näkökulmasta (vrt. tässäkin Brasilian "PCC"-rikollisjärjestö). Toisaalta kaikki kommunistiseen utopiaan viittaava ei välttämättä tule "taisteluiden" hahmossa. Kenties onkin jo kauan sitten lakannut ylipäätään olemasta kyse "taisteluista"? Samalla tavalla ongelmalliseksi näen edelleen "vastarinnan" roolin Deleuzen ajattelussa.