Runoilija ja verkkoanarkisti: haastattelu

Suomen Kuvalehti 22.9.2000 / Liisa Joensuu

"Olen päättänyt lopettaa kirjoittamisen", sanoo runoilija Leevi Lehto, 50, jonka kirjallinen ura alkoi 16-vuotiaana Parnasson runokilvasta. Lehto on monien ristiriitojen mies. Entinen kommunisti suunnittelee nykyään pörssin internet-sivuja Viestintä Oy Substanssissa.

Vielä 1970- ja 1980-luvuilla Lehto toimi SKP:ssä poliittisen ohjelman suunnittelijana. Silti hän katsoo, että nykyinen työ markinatalouden ytimessä on luonnollista jatkoa menneisyydelle. Hän on aina ollut tekemisissä tiedon virran kanssa.

Vaikka takinkääntö näyttää totaaliselta, eräänlainen vallankumous on hänen mielestään taas ajankohtainen. Nyt on kysymys inromaatiovallankumouksesta, joka tapahtuu väistämättä ja lähes itsestään.

"Näen verkossa paljon valtarakenteiden purkamisen elementtejä. Tärkeintä internetissä on anarkia", hän heittää ja palaa kirjoittamisen lopettamiseen.

"Teen sen, mitä Haavikko lupasi, mutta ei pitänyt." Vertaus jää huuleksi, sillä kysymys on jostakin kipeämmästä.

"Myönnän kokeneeni tiettyä turhautumista. Päätökseen liittyy tiettyä kaihoakin. Runon tekeminen tosissaan ja huikeimpia kokemuksia."

"Katkera en silti ole. Suren kyllä, kun havaitsen , että keskinkertaisuudet ovat miehittäneet kirjallisuutemme instituutioineen. Mutta ymmärrän tämän myös osaksiu laajempaa myönteistä kehitystä, jonka ansiosta nuo instituutiot paaveineen ja makutuomareineen katoavat."

Kieliopin kapinallinen

Lehdon runokirojille on ensimmäisestä, Muuttuneesta tuulesta (1967) lähtien ollut ominaista omintakeinen lauserakenne, sääntöjenvastainen välimerkkien käyttö ja ilmaan jäävät ajatukset. Runo saattaa päättyä kaksoispisteeseen, jonka jälkeen ei tule mitään.

Ristiriita esikoisrunokokoelman ja erikoisromaanin välillä on huutava. Lehdon ensimmäinen ja ainoaksi jäänyt romaani on Janajevin unet (1992).

Siinä missä 16-vuotias koululainen vielä kirkasotsaisesti tarkkailee luontoa, Janajevin unien kertoja on rumia puhuva känninen ryökäle, joka suoltaa itseihailevaa vasemmistolaista hapatusta.

"Janajev kyllä keikkii epäonnistumisen rajoilla. Tarkoitin sen myös Salama-parodiaksi. Ystäväni sanoi hyvin, että se on kirjan parodia. Kenttä, jolla olen toiminut, voidaan asettaa kirjallisen avangarden viitekehykseen. Ruous ja avantgarde ovat minulle sama asia, kokeilevaa kirjallisuutta", Lehto selittää.

Välineen rajat Lehto rikkoi lopullisesti julkaistuaan Ääninen-kokoelmansa verkossa. Sen nimeksi piti tulla Keinoleino. Vitsi on siinä, että materiaali on kenen tahansa uusrunoiltavissa. Lehto aikaa laittaa myös muun tuotantonsa verkkoon kaikkien luettavaksi.

Hän uskaltaa tehdä sen, koska on "kirjallisessa julkisuudessa nobody". "Ja tulen olemaankin, niin kauan kuin esimerkiksi Hesarin kulttuurisivuja tehdään urheilutoimituksen ottein", hän napauttaa.

Lehto voi täyttää lupauksensa, sillä hän on jättänyt aikaisemman kustantajansa Otavan ja saanut kirjojensa kaikki oikeudet.

Ennen siirtymistään viestintätoimiston nettiguruksi Lehto eli vuosikaudet kääntäjänä kielinään englanti, ruotsi, norja, tanska, saksa, ranska ja viro. Työn alla ovat vielä Ferninand de Saussuren Cours de linguistique générale sekä John Keatsin Valikoima runoja ja kirjeitä.

Internet hävittää taiteen ja taiteilijat

Internet muuttaa rajusti informaation tarjontaa ja tähänastisia lakeja, Lehto sanoo. Hän puhuu perinteisen journalismin kriisistä.

"On totuttu siihen, että julkisuutta on niukalti saatavissa. Mutta voivatko toimittajat valita lukijan puolesta, mikä on tärkeää? Nykyisen toimittajakunnan asenne on olla jalustalla. Niin sanottu kriittisyys on usein tyhjää asenteellista vastaanpanemista, itsetehostusta."

"Internetissä kaikki tieto tulee kaikkien saatavilla. Nyt vallitsee uusi logiikka, joka kaataa rakenteet, joissa joku yrittää salata jotakin."

Lehto puhuu jo itsestään selvästi vanhasta ja uudesta maailmasta: internet teki kaikesta avoimempaa.

"Ajatus siitä, että tulemme tekniikoista riippuvaiseksi, ei pidä paikkaansa. Mitä pidemmälle tekninen kehitys menee, sitä enemmän ihminen määrää, mihin tekniikkaa käytetään. Tietotekniikan paradoksi on siinä, että se edellyttää samalla strandardeja ja villejä innovaatioita."

Internet hävittää tulevaisuudessa myös taiteen edellytykset ja taitelijat, Lehto sanoo. Miten? Lehto ottaa esimerkiksi julkaisutoiminnan.

"Tekijänoikeudet menevät uusiksi. Nyt teksti on vielä jonkun kirjoittama, mutta tieto siirtyy tietokantoihin, ja käyttäjien omat valinnat ja haut määräävät kokonaisuudet."

Lehto näkee, että verkko hävittää lopulta myös kirjallisuusinstituution.

"Kirjallisuus instituutiona edellyttää kirjailija-kustantaja -suhteen ja kirjailija-kriitikko -suhteen. Taiteen edellytys on makua ylläpitävä aukrotiteetti ja vakavasti otettava kritiikki. Netissä tarjoajat ovat suorassa yhteydessä käyttäjiin ja käyttäjät antavat suoraa palautetta. Näin internet hävittää taiteen olemassaolon edellytykset sellaisina kuin niihin on totuttu."