Rita Dahl: Kauhea, ihana kriitikko

Kerberos 1/2002

Keskustelu kritiikistä, sen tehtävistä, sananvapaudesta ja kriitikon persoonasta käynnistyi Kerberoksen päätoimittajan Timo Hännikäisen aloittamana vähälevikkisen kirjallisuuden arvosteluita sisältävällä Kiiltomato-nettisivulla (www.kiiltomato.net). Hännikäisen mielestä Tuli & Savu -runouslehden päätoimittajan Leevi Lehdon päätös jättää julkaisematta pidemmät teilauskritiikit kokonaan merkitsi vaarallista yritystä rajoittaa sananvapautta. Lehdon vastakommentista kävi ilmi, että keskustelu oli saanut alkunsa, kun Lehto oli jättänyt julkaisematta Hännikäisen kriittisen arvostelun Eino Santasen esikoiskokoelmasta (Tammi 2002). Osallistuin keskusteluun Hännikäisen kriitikon rajoittamatonta itsensäilmaisuvapautta puolustavaa kantaa tukien ja Tuli & Savu -lehden linjaan sisältyviä paradokseja osoittaen.

Havainnollistan näkemyksiäni kritiikin ja kriitikon tehtävistä yleensä, sananvapaudesta, kritiikin "tyylilajeista" ja suhteesta valtaan ajankohtaisen Tuli & Savu -esimerkin avulla. Vaikka kirjoitan tätä erityisesti runokritiikkiä mielessä pitäen, huomioiden pitäisi olla relevantteja myös muun kaunokirjallisuuden kohdalla. Samalla törmätään pakosti kysymykseen mielenkiintoisen runouden erilaisista kriteereistä, joista Lehto on ilmeisesti osaltaan halunnut myös käynnistää keskustelun.

Mitkä ovat kritiikin ja kriitikon tehtävät uudessa, sirpaloituneessa postmodernissa yhteiskunnassa? Millainen on kiinnostava runo? Muuttuneessa yhteiskunnassa ihmisen peruskokemus on kuitenkin sama. Edelleen meitä ajavat eteen- ja alaspäin samat perustunteet, rakkaus, viha, toivo ja epätoivo. Toinen asia on, että alati koneellistuva ja masinoituva (nyky)aika sattaa ruokkia joissakin herkissä sieluissa erityisesti epätoivon tunteita. Ovatko nämä runoilijoita? Tai he, jotka automatisoituvassa ympäristössä vaipuvat yhä syvemmälle sisäisiin visioihinsa ja sulkevat ovet ulkomaailmalta?

Kritiikki sirpaloituneessa yhteiskunnallisessa tilanteessa

Kultti ry:n Kulttuurilehtiliitteessä 2002 toiminnanjohtaja Kimmo Jylhämö esittää, että sananvapautta on nykytilanteessa liiankin kanssa. Nyky-yhteiskunnan yleinen liberalisoituminen ja sallisuus on luikerrellut viekkaasti myös sananvapauden puolelle: kuka tahansa saa sanoa mitä tahtoo. Toisaalta kansalaisen rooli näyttää kaventuneen, häntä koskevat velvollisuusdetja kontrolli ovat lisääntyneet. 2000-luvun valtio ajaa suuryritysten ja pääoman etuja. Vain kontrollikoneiston ulkopuoliset vähemmistöryhmittymät ja -lehdet käyttävät nyt todellista sananvapautta vailla kytköksiä yritysten tai rahan intresseihin.

Valistuksen järki-ihanteet ovat sysäytyneet syrjään valtaisan informaatiotulvan alta. 1800-luvulla Suomea ja suomalaista kulttuuria eteenpäin vieneet vanhasuomalaiset aatteet ovat korvautuneet valtajulkisuudella, jota ohjastaa pääoma. Toisaalla ovat ns. valtajulkisuuden haastavat vähemmistökirjoittamisen ryhmät. Vanhasuomalaiset aatteet ajoivat ennen kaikkea kieli- ja kansallisuustietoisuuden, suomalaisuuden edistämistä koulutuksen ja sivistyksen alalla. Samalla kohotettiin itsenäisyyttä kohti matkaavan pienen kansakunnan itsetuntoa, myös perinteisten kansallisten symbolien, lipun, rahan, kansallislaulun etc. avulla. Pienin painotuseroin vanhasuomalaisuuden eri versiot ovat lähtöisin erityisesti J.V. Snellmanin, Agathon Meurmanin ja Yrjö-Sakari Yrjö-Koskisen kynistä. Kansallisuushengen vahvistamisella oli käytännöllinen tilaus ajassa, jossa omaa kansakuntaa rakennettiin ja vapauduttiin vieraan vallan ikeen alta lopullisesti.

Nykytilanteessa korkealentoiset sivistämisen päämäärät on unohdettu ja on siirrytty laulamaan omistajan lauluja. Omistajan tahtipuikon käskystä yritys tuottaa "substanssia" (vrt. Substanssiksi nimitetty viestintätoimisto) "kohderyhmän" tarpeisiin. Nykysubstanssi on siis lähinnä kevyttä ihmissuhdehöttöä, joka ei juuri jätä ajatuksille sijaa, ja tästä voisi tietysti siirtyä pohtimaan, mitä se merkitsee kustannustoiminnan ylevien ihanteiden kannalta. Mutta todettakoon vain, että niin kauan kuin kansa haluaa ja halunsa myyntilukujen muodossa osoittaa, julkaistaan sänkykamaripoliitikoilta ja povikuningattarilta muistelmia. Kustantaja on kuopattu, eikä hautajaisiin muistettu kutsua ketään.

2000-luvun yhteiskunnassa ollaan siis ajauduttu tilanteeseen, jossa ajattelun- ja itsensä ilmaisemisen vapaudet ovat radikaalisti lisääntyneet. Koulutuksesta on tullut vapaata riistaa, johon lähes jokaisella on oikeus. Käytännönläheisemmät ammattikorkeakoulut ovat haastaneet yliopistot. Ollaan ajauduttu äärirelativistiseen tilanteeseen, jossa toisaalta "anything goes", mutta jossa toisaalta on tarpeellista säännellä ja normein asettaa rajoitukset liialliselle vapaudelle. Emmehän sentään pellossa elä, tai kommunistisessa, yhteisön yhteistyötä ja solidaarisuutta korostavassa yhteiskunnassa, vaan kapitalistisessa maailmassa, jossa yksilön toilailuja on laein estettävä!

Suomessa sääntelytyötä harjoittaa ja toimittajien ammattietiikkaa ylläpitää ja vaalii 1960-luvulla perustettu valtiollinen elin, Julkisen Sanan Neuvosto. Sinne tosin reklamoidaan etiikan ja sananvapauden rikkomuksista vain aniharvoin ja äärimmäisen räikeissä tapauksissa: vapautta sääntelevänä toimielimenä se ei ole kovin tehokas. Nykyään se tuntuu palvelevan ainoastaan julkkiksia, jotka haluavat pitää tiukkaa huolta julkisuuden ja yksityisyyden välisen rajapuomin säilymisestä - haluavatko julkkikset olla julkkiksia vain silloin kun siitä on heille hyötyä oman itsen markkinoinnin kannalta? Olisiko myös kritiikin saatava oma julkisen sanan neuvostonsa, jotta voitaisiin valvoa kriitikoiden ylimenevää loanheittoa? Tulen & Savun uuden toimituksen positiivisesti hymistelevällä kritiikillä tuskin olisi pelkoa sen kynsiin joutumisesta? Tulisiko Kriitiikon Neuvoston puolustaa myös kriitikon rajoittamatonta ilmaisunvapautta?

Runo leikkii vapaasti, mutta kriitikko on häkissä

Ensimmäisen toimittamansa Tuli &Savu -numeron 2/2002 pääkirjoituksessa päätoimittaja Lehto toteaa haluavansa ennen kaikkea edistää runon vapautta ja mahdollisuutta leikkiin. Hän ei aio omien sanojensa mukaan suvaita suvaitsemattomuutta, karsinointia eikä vahvistaa kuppikuntamaista me-te-henkeä. Tuomas Anhavan ja Eeva-Liisa Mannerin 50-lukulaisen modernismin kultakautta Lehto ihannoi. mutta ei aio sortua sen näkemiseen ehdottomana vastareaktiona romantiikalle. Näin jyrkkä hän ei tahdo olla, vaan tunnustaa "tunteen" tärkeyden, toivoo, että joku keskittyisi "yksinomaan tunteeseen" vetoavan "rytmin, soinnutuksen ja kuvasanonnan" lumoon. Että runo olisi vapaa, että voisi lukea tekstejä, joita ei "ymmärrä", "tunnista" tai "käsitä".

Runokäsitystään Lehto valottaa Kultti ry:n Kulttuurilehtiliite 2002:ssa julkaistussa Hauen ja ihmisen laulu -kirjoituksessaan. Hänen mielestään kiinnostavin nykyrunous ei piittaa "tekijästä" tai "minästä", eikä siinä ole havaittavissa "omaa ääntä". Romanttinen usko tekijän kaikkivoipaisuuteen ei Lehtoa miellytä, eikä kyllä sekään, että runoilija olisi kehittänyt omintakeisen, tunnistettavan ja persoonallisen tyylin. Runon pitäisi siis Lehdon mielestä olla kokeilua kokeilun vuoksi, kielellä leikittelyä, jonka ei tarvitse ajatella sellaisia maallisia tosiasioita kuin että sillä olisi vastaanottaja tai että sen pitäisi kommunikoida jonkun kanssa. Perinteisesti arvostetulla omalla äänellä ja tunnistettavuudella ei myöskään ole minkäänlaista jalansijaa lehtolaisessa ideaalimaailmassa. Runolla on oma itsenäinen elämänsä, täysin riippumaton siitä ymmärretäänkö se vai ei.

Samaan hengenveroon lehden nettiversiossa todetaan Tulen & Savun pitävän tärkeimpänä tehtävänään runouden kritiikkikulttuurin uudistamista - tämä toteutuisi "kritiikin kritiikeillä", erityisesti valtalehti Helsingin Sanomien kritiikkituotantoa nopeasti sivun, parin kirjoituksen verran läpilukemalla. Ja toisaalta lehden joka numerossa julkaistavan 4-6 perusteellisemman kritiikin avulla. Nämä pidemmät kritiikit eivät sitten netissä julkaistun "Kriitikon huoneentaulun" mukaan saa olla luonteeltaan teilauksia, eikä niissä etsitä vastausta kysymykseen onko teos hyvä vai huono, vaan pikemminkin halutaan löytää vastaus kysymykseen mikä teoksessa on uutta tai erilaista oman lukukokemuksen tai luetun tulkinnan kautta. Pidempien, "kiinnostavista" kirjoittajista kirjoitettujen kritiikkien vastapainoksi kaikki Suomessa ilmestyvät runokirjat pyritään kattamaan 5-10 rivin lyhyillä esittelyillä, joissa on kirjasta perustiedot ja yksi havainto tai näkökulma.

Esittelyt muuttavat lehden luonnetta: tuleeko siitä erikoislehden sijasta yksi, tosin kattavampi kirjakauppalehti lisää? Mitä virkaa on runouslehdellä, josta löytyy vain muutama pidempi kritiikki, nekin hymisteleviä, ja koko joukko informatiivisia esittelyitä? Hyvä tietää kaikista mahdollisista pikkujulkaisuista sinänsä, mutta tekeekö pelkällä tiedolla mitään? Eikö "uusien" ja "erilaisten" teosten etsiminen ole jo arvottamista sinänsä?

Kritiikin kritiikit, metakritiikit, joissa arvoidaan valtakunnallisen päivälehden Helsingin Sanomien jonkun kriitikon vuoden kritiikit, luonnollisesti hyvin kursorisesti, on ideana piristävä tapa herättää keskustelua kritiikinteon perusteista yleensä. Tähän lehti pyrkii myös uusilla kritiikkisäännöillään, hämmentämään pelikenttää. Mutta jos kritiikin kritiikit ovat aina lähtökohtaisesti jonkun henkilön kritiikkien teilauksia - ensimmäisen numerossa Jukka Koskelaisen - ei silläkään tavalla pitkälle pörkitä. Kahteen sivuun kilpistyy tuskin kenenkään kriitikon vuoden tuotanto. Ei kriitikkokaan kai ihan niin maneeriensa vallassa ole?

Lehto on valinnut tietoisen provosoivan linjan suhteessa valtakunnan päälehteen, hän tökkii uhkarohkeasti tikulla muurahaispesään, mutta saa aikaan vain huteja, huonoja osumia. Toki tällaisilla kritiikin kritiikeillä, ilmeisesti Lehdon itse kirjoittamilla, saadaan hetkellisesti tilaa tämän myyttisen päivälehden kulttuurisivuilla, mutta pidempaikaista julkisuutta se ei takaa. Kritiikeiksi kutsuttujen positiivishenkisten hymistelyjen vastapainoksi vaikuttaa siltä, että Tuli & Savu tarjoaa negatiivista kritiikkiä ainoastaan valtalehden kriitikkojen tuotannon teilauksen muodossa. Kriitikolle on asetettu kuolaimet: runokokoelmista, joista hänellä on negatiivista sanottavaa, ei voi kirjoittaa pitkästi ja perusteellisesti. Näistä kokoelmista kritiikin on vaiettava. Seurataanko 2000-luvun Suomessa neuvostosensuurin jalanjälkiä? Onko kriitikosta tullut vain päätoimittajan sätkynukke?

Lehden kritiikki- ja runokäsitys tuntuvan ajautuneen törmäyskurssille. Itse runo saa hillua niin vapaasti kuin tahtoo, mutta kriitikko on teljetty häkkiin. Ollaanko ajauduttu jonkinlaiseen pattitilanteeseen, jossa kritiikin hymisevät ennen kaikkea positiivisesti, vähän kuin ylikansallinen viihdeteollisuus, joka luo kuvaa maailmasta, jossa kaikki on kivaa, kaunista ja ongelmatonta? Kritiikki ei vaikuta enää valtajulkisuuden haastajalta, vaihtoehdtoisten näkökulmien artikuloijalta, vaan siitä on kehittynyt melkein kuin yksi valtajulkisuuden ja markkinapositiivisuuden aisankannattajista? Happy, happy ja kivaa kaikille, runontekeminenhän on hauskaa leikkiä. Onko kritiikillä enää mitään virkaa?

Toinen suuri ongelma Tuli & Savun uusille kritiikintekoperiaatteille aiheutuu yrityksestä irtaantua kirjan arvottamisesta hyvä/huono-akselilla. Erilaisia tai uudenlaisia teoksia esiin nostavat kritiikit eivät yhtään sen helpommin vapaudu arvottavuuden kehästä: on jo arvottavaa sinänsä kirjoittaa uudenlaisesta, kiinnostavasta kokoelmasta? Edelleen puhutaan jollain tavalla "hyvästä" kuitenkin ts. liikutaan kehämäisessä tilassa? Kirjat, joista kirjoitetaan vain lyhyt, informatiivinen esittely, on jokaisen kriitikon toimesta erikseen arvotettu vähemmän tärkeiksi.

Edelliseen liittyvä jatko-ongelma on, että kriitikiot ovat ennen kaikkea yksilöitä, joista jokainen lukee ja arvostaa kirjaa omien mieltymystensä perusteella. Samainen kirja, jonka joku on katsonut positiivisen hymistelyn arvoiseksi, herättää toisessa lukijassa ankaria vastareaktioita. Pidempi-lyhempi -suhteet voisivat siis hyvinkin olla täysin toisinpäin. Tuli & Savu 2/2002:ssa pitkä kritiikki on kirjoitettu kaikkiaan neljästä kokoelmasta, joista minä esimerkiksi olisin kirjoittanut pidemmästi vain kahdesta. Esimerkki kuvastaa sitä, että mielipiteet ovat subjektiivisia, vaihtelevat henkilöittäin. Subjektiivisuutta Lehto ei voi kritiikeistä poistaa, ehkä hän voi vihaamaansa "omaa ääntä" - hyvällä kriitikollakin lienee sellainen - ohjailla haluamaansa suuntaan...

Uudistunut Tuli & Savu toteuttaa sille kuuluvaa vahtikoiran roolia, mutta vain positiivisessa hengessä - kriitikkojen mahdolliset negatiiviset mielipiteet vaietaan täysin, tai ainakin niille annetaan vähemmän tilaa. Paradoksaalisesti kriitikon sanomisen vapaus on kaventunut. Kriitikko on kahlittu häkkiin, jossa hänen pitäisi löytää teos, jota voi täysin kurkuin ylistää.

Itselleen viestivä "puhdas" viestintä

Lehto toteaa Kulttuurilehtiliitteessä 2002 julkaistussa Hauen ja ihmisen laulu -kirjoituksessaan kannattavansa "puhtaan" viestinnän ideaa. "Soveltavalle" viestinnälle vastakohtana puhtaalla viestinnällä ei ole hänen mukaansa kohderyhmää eikä sanomaa - kyseessä olisi kommunikaatio itsensä vuoksi, itsetarkoituksellinen sanankäyttö. Mutta eikö kaikki viestintä ole lähtökohtaisesti kommunikaatiota, joka pyrkii yhteyteen toisten tai vähintään toisen kanssa, onko "puhdasta" viestintää olemassakaan? Ilman kommunikaation pyrkimystä ei ole olemassa viestintää: tällöin puhutaan korkeintaan itsekommunikaatiosta, puheesta itsen kanssa. Lehto etsii lehtensä sivuille runoa, jota ei pysty "ymmärtämään" tai "tajuamaan", kieltä kielen vuoksi, ilman välitöntä pyrkimystä kommunikaatioon lukijan kanssa. Jos siis "soveltava" viestintä edes pyrkii kommunikaatioon lukijan kanssa, Lehdon promotoima "puhdas" runo on vain kiinnostunut omasta kieliluonteestaan, eikä sillä ole välittömiä pyrkimyksiä tavoittaa lukijaa. Se "leijuu vapaasti", leikkii, on merkitsijän pakoa merkitsijästä, kokeilua kokeilun vuoksi. Puhtaan viestinnän ideaali ajattelee, että ei haittaa, vaikka ei ymmärräkään, sillä runolla on oikeus omaan eksistenssiin, lukijasta riippumattomaan sellaiseen.

Lehto kommentoi Hauen ja ihmisen laulu -kirjoituksessaan, että valtajulkisuudesta voi usein kehittyä itseään syövää julkisuutta. Yhden äänestä, myös kritiikin osalta, tulee hallitseva ja muut ääneet alleen tukahduttava. Mutta omalta osaltaan Tuli & Savun uudenlaiset kritiikinvalintaperiaatteet asettuvat uudenlaiseksi itseään syöväksi julkisuudeksi. Eniten tilaa annetaan positiivisesti yllättäville kokoelmille, jollaisiksi ne ensin kriitikoiden subjektiivisen näkemyksen mukaan on tietysti nimetty. Muut kirjat katsotaan ainoastaan esittelyn arvoisiksi.

Yhden miehen diktatuuri: kuka puhuu todella?

Verkossa "avoimesti" julkaistussa työhakemuksessaan pt. Lehto selvittää intentioitaan päätoimittajaksi ryhtymiselle. "Vireä, elävä, toimiva, mielekäs runouslehti voisi yhä hyvin olla minun kuudes kokoelmani. Tai miksei myös: haluaisin toimia Suomen kirjallisen ilmaston muuttamiseksi siten, että minäkin halutessani voisin siinä kirjoittaa ja julkaista." Suoraa tekstiä suoralta mieheltä? Tähtääkö vapaan, leikkivän runon peräänkuuluttaminen pitkässä juoksussa siihen, että Lehdon oma leikillinen runo saisi pysyvän sijan jossain suuressa tallissa? Lehden positiivisesti hymistelevä kritiikkiosasto täydentää muuta leikittelyä. Kriitikko saa luvan muuttua osaksi lammaskatrasta, jossa kärkeville mielipiteille ei ole sijaa. Vakavalle, omaa vakaumustaan seuraavalle lajomattomalle kriitikolle, joka uskaltaa ilmaista rohkeasti myös negatiiviset ajatuksensa, ei ole sijaa lehden lammasmaisilla sivuilla.

Tulen & Savun uuden toimituksen periaatteista löytyy "kriitikon huoneentaulun" ja yleisen runokäsityksen välisen ristiriidan ohella myös muita sudenkuoppia. Hän ilmaisee haluavansa, että lehden on tuottanut "koko yhteisö / työskennellen tiiminä" (John Ashbery). Oman roolinsa hän näkee "päättäjänä" ja "konseptisuunnittelijana", jonka ideoita toimitus testaa. Lehto inhoaa siis "omaa ääntä" runossa, mutta tavoittelee sitä runouslehden toimitusperiaatteeksi: testauksesta huolimatta tuloksena on yhden miehen, yhden äänen dikatuuri. Yhden ihmisen halujen läpi suodattuvat kaikki muut halut, toisin sanoen niitä ei kuunnella. Lehdon sanonta on pikemminkin yritysjohtajan, kuten hänen siviiliammattinsa "viestintäjohtajan", joka haluaa valaa yhteisöönsä intoa ja reipasta yhteismieltä. Mutta intohimo runoon ei ole ostettavissa, eikä konseptisuunnittelijan vapaasti saatavissa.

Lisää paradokseja löytyy, kun Lehto toteaa pääkirjoituksessaan haluavansa välttää me-te-henkisyyttä. Mutta provosoiva tapa käsitellä yhden HS-kriitikon vuoden kritiikkituotanto kursorisesti ei varmasti tule ainakaan helpottamaan pyrkimystä. Jonkunlaista vihamielisyyttä ja vastakkainasettelua tulee väistämättä syntymään, kun lähtökohdat ovat tällaiset. Mutta Lehtohan haluaa "haastaa kirjallisuutemme lamauttavia rakenteita (esimerkkinä eräs päivälehti...) elegantin päättäväisesti".

Ja vielä: työhakemuksessaan Lehto "kehittäisi lehteä ehdottomasti valtakunnallisena runojulkaisuna, jossa kaikki Suomen runoudessa tapahtuva löytäisi heijastuksensa:" Onko tosiaan näin? Ettei tilan valtaisi ennen kaikkea "leikillinen", puhtaaseen viestintään, kieleen itsensä vuoksi uskova runo, jota Lehto niin suuresti arvostaa? Ja toisaalta nämä hänen klassikoikseen leimaansa tiettyjen runoilijoiden (Leino, Manninen, Kailas, Jylhä, Meriluoto, Haavikko, Saarikoski) kokoelmat, joita arvioidaan ikään kuin ne olisivat ilmestyneet tänä päivänä. Ettäkö toisaalta leikitään, mutta toisaalta ollaan hyvin klassikkotietoisia ja nojataan "vanhaan hyvään": jääkö tosiaan tilaa kaikelle Suomen runoudessa tapahtuvalle? Vai käykö niin, että yksi "päättäjä" puhuu, yksi tarjoaa omia käsityksiään, ja esittelee niitä koko Suomen kansalle. Että valtajulkisuus ei saakaan todellista haastajaansa marginaalista kun kritiikkikin on muuttunut hyväksyväksi mutinaksi? Että ollaan palattu erityisesti kritiikin osalta sensuurin ja ilmaisuvapauden rajoittamisen "neuvosto"aikaan? Marginaalikin on muuttunut itseään syövän sananvapauden alueeksi. Kriitikko on suljettu turvallisten ohjesäännösten häkkiin, jossa hän ei voi älähtää, hänen ilmaisuvapauttaan on siten rajoitettu?

Mitä on kritiikki? Mitkä sen tehtävät?

Kirjallisuuslehtien avustajakunnan monipuolistuessa ja muuttuessa sekalaisemmaksi lehdisitä ei saada enää lukea pelkästään kirjallisuuden opiskelijoiden tai itse kirjoittajien tekstejä, vaan kirjoittajakunta on laajentunut monenlaisiin ammattikuntiin, puuseppiin, lastentarhanopettajiin etc. Toimiessani Tulen & Savun päätoimittajana viime vuonna totesin, että tämä on ongelma. Vaikka kriitikko silkasta innostuksesta ja kiinnostuksesta runouteen haluaa vilpittömästi auttaa kirjoittamalla kritiikkiä, lopputuloksesta ei synny hyvää, jos oma kirjallinen ilmaisu ontuu tai jos kriitikolla ei ole vielä kokemusta kriitikkona toimimisesta ja hän kirjoittaa ensimmäisiä kritiikkejään. Sillä kuten kirjoittaja, kriitikkokin toivon mukaan paranee ja saa tuntumaa kritiikin kirjoittamiseen vuosikertojen lisääntyessä. Päätoimittajakaudellani totesin, että pienoinen palkkio olisi saattanut terästää kirjoittamisent tasoa. Kun lehti elää täysin kädestä suuhun, ts. taloudellisia resursseja on ainoastaan sen painamiseen ja välttämättömiin palkkioihin, joudutaan tilanteeseen, jossa lehteä ei pysty täyttämään niin laadukkaalla kritiikki- ja artikkelimateriaalilla kuin halu olisi. Kaunokirjallisen tekstin osalta ei ollut ongelmia, kirjailijat ja kirjoittajat antoivat auliisti käyttöön tekstejään lehden sivuille. Summa summarum, jos olisi saanut pyörittää lehteä, jolla olisi ollut hieman enemmän taloudellisia resursseja käytössään, lopputulos olisi ollut vielä nautittavampi. Olenpa ollut huomaavinani, että kirjallisuuslehtien sivuilla (ja muuallakin) voi saada tekstejään helpommin julki, jos on päätoimittajan kaveri tai on ollut intiimimmässä kanssakäymisessä hänen kanssaan...

Kuten jo Tuli & Savu -esimerkin avulla olen todennut, kritiikki ei ole yhtä kuin esittely. Lyhyet esittelyt kuuluvat kirjakauppojen ja kustantamoiden markkinointiesitteiden sivuille, eivät kirjallisuuslehteen, muutoin lehti on siirtynyt markkinointiviestimien puhevälineeksi. Lehdon jargonista päätellen voisi epäillä jopa tällaista kehityssuuntaa: kuuluuko "konseptiin" toimia kaikenkarvaisten kustantamojen markkinoijana, ts. saako lehti provisiota?
Naulaisin ainakin seuraavat teesit koskemaan kritiikkiä:

1. Kriitikko on yksilö: hänellä on oikeus subjektiivisuuteen ja persoonallisuuteen. Näitä piirteitä ei voi kritiikistä eliminoida, koska ehdottomia objektiivisia kriteereitä hyvälle ja huonolle, kiinnostavalle ja epäkiinnostavalle ei ole. Subjektiivisuuteen kuuluu, että kriitikko saa ja hänen pitää ilmaista kritiikissä henkilökohtainen perusteltu mielipiteensä, joka on lahjomaton. Jos kriitikko ei näe kirjassa mitään ansiokasta, hän voi tuoda tämän perustellusti esiin. Kriitikollakin voi olla "oma ääni": hänet voi tunnistaa kielestä, persoonallisista, jopa maneerinomaisista lauserakenteista ja omista raikkaista ilmauksista, jotka parhaimmillaan voivat olla kuvallisia, eräänlaista "kriitikon runoutta". Persoonallisuus on yleensä seurausta vasta monen vuoden kritiikin kirjoittamisesta, eikä sitä edes kaikille kehitykään, kuten ei omaa ääntä kaikille kirjoittajillekaan. Portugalilainen runoilija Fernando Pessoa kehitti 1900-luvun alussa heteronyymit, kirjailijasta erilliset persoonallisuudet, glasgowlaisen laivanrakennusinsinöörin Alvaro de Campoksen, antiikin muotojen ihailijan, lääkäri Ricardo Reisin ja paimenrunoilija Alberto Caeiron. Näille vastapainona oli vielä ortonyymi Pessoan tuotanto. Jokainen heteronyymi ja hänen runoutensa muodostivat oman tunnistettavan, toisistaan erilaisen persoonansa. Ehkä taitavin 2000-luvun (runo)kriitikkokin voisi kyetä tällaiseen taiteelliseen moniäänistymiseen, kunkin teoksen tarkasteluun sopivan persoonallisuuden kautta.

2. Jokaisella kriitikolla on omat esteettiset kriteerinsä ja runomieltymyksensä. Silti arvostelutilanteessa kriitikon pitäisi pystyä vapautumaan henkilökohtaisista ihanteistaan ja arvostamaan myös teosta, joka toimii omilla ehdoillaan vaikka ei olisikaan kriitikon omien mieltymysten mukainen. Taitava kriitikko kirjoittaa arvostavasti myös sellaisista teoksista, joita ei itse lukisi.

3. Paitsi että kritiikissä käsitellään teoksen teemoja, sitä arvotetaan myös esteettisesti. Ts. analysoidaan runoilijan käyttämiä lauserakenteita ja muita retorisia keinoja, jotka eivät saisi olla pelkästään tekniikan hyvää hallitsemista. Tekniikan tulisi myös suodattua persoonallisen maailmankuvan lävitse, ts. runoilijalla tulisi olla oma, parhaimmillaan tunnistettava ääni. Tuli & Savu, joka haluaa eroon yksioikoisista käsityksistä "hyvästä" ja "huonosta", on kehämäisen ongelman edessä: kiinnostavuuden etsiminen on jo positiivisuuden etsimistä teoksesta sinänsä. Myös tavoite analysoida lauserakenteita ja muita kielellisiä keinoja on teoksen esteettistä arvottamista. Jos arvottamisen kriteereitä haluaa muuttaa tai uudistaa, mikä sinänsä on kannatettava hanke, koska silloin tähdätään koko kritiikki-instituution tervehdyttämiseen pitkällä tähtäimellä, on kuitenkin tunnustettava liikkuvansa edelleen hyvän ja huonon kehässä.

4. Teoksen sijoittaminen sosio-kulttuuriseen ja kirjailijakohtaiseen kontekstiin: paikan etsiminen teokselle koko kirjallisuuden kentässä ja runoilijan omassa tuotannossa. Kriitikon kyky sijoittaa teos aikalaiskirjalliseen kontekstiin ja etsiä sille paikka runoilijan omassa tuotannossa riippuu luonnollisesti hänen henkilökohtaisesta sivistyksestään. Jos kriitikolla on monen vuosikymmenen kokemus työstään, hänellä on luonnollisesti myös laajempi perspektiivi usean tekijän tuotantoon. Pienipalkkaisella maakuntalehden tai pienlehden kriitikolla ei yksinkertaisesti ole välttämättä aikaa tai haluakaan tutustua runoilijan koko tuotantoon. Jos halutaan laadukkaampia kritiikkejä, kriitikkoudesta olisi tehtävä myös taloudellisesti houkuttelevampi "ammattivaihtoehto". Totuushan on, että ainoastaan yhden valtakunnallisen päivälehden vakiintuneet kriitikot elävät pelkästään kritiikkiä kirjoittamalla. Muut joutuvat tekemäään kaikenlaisia kulttuuri- ja muun alan hanttihommia elääkseen.

5. Olennaisten faktatietojen välittäminen teoksesta ja runoilijasta. Tämä ei kuitenkeaan ole kritiikin ensisijaisin tehtävä. Kritiikki ei ole teoksen markkinointipuhe vaan siinä tulisi siis eksplikoida kriitikon perusteltu mielipide teoksesta ja sen mahdollisista esteettisistä ansioista ja sudenkuopista.

Ei ole olemassa objektiivista tapaa kirjoittaa kritiikkiä. Jonkinlaiset joustavat esteettiset kriteerit ansiokkaalle ja vähemmän ansiokkaalle ovat kyllä olemassa. Koska kirjoittajat ovat aina yksilöitä ja heidän lähtökohtansa ja kompetenssinsa teoksen arvosteluun ovat aina erilaiset, samasta kirjasta syntyy pakostakin monia mielipiteitä. Yleisö voi pitää erityisesti jonkun kriitikon kritiikeistä ja inhota jonkun toisen kirjoituksia. Muodostuu mielitiettyjä ja inhokkeja.

Kyllä kriitikkokin tahtipuikkoa heiluttaa

Kritiikki-instituutiolla on valtaa. Omien kirjailijoiden, ja varmaan muidenkin, vastaanottoa seurataan kustantamoissa silmä kovana. Ja siksi on suuri merkitys silläkin, kenen teoksista ylipäätänsä kirjoitetaan. Kun Tuli & Savu päättää julkaista vain jonkin henkilökohtaisen sabluunan läpi kiinnostaviksi arvotetuista runokokoelmista kritiikin, se käyttää lehdistölle kuuluvaa vahtikoiran valtaansa vieläkin maksimaalisemmin. Nämäkö nyt ovat ne auktoritatiiviset valinnat? On harhaanjohtavaa suosittelua nostaa kriitiikin arvoisiksi teoksiksi vain muutama, ja kuitata esittelyillä loput. Erityisen harhaanjohtavaa tämä on kirjallisuuslehden sellaiselle yleisölle, joka ei juuri lue runokokoelmia, mutta uskoo kyllä kriitikon sanaan. Muutama suosittelija, ns. kriitikko, voi johtaa tyystin joron jäljille. Ja kun negatiivista kritiikkiä ei kerta kaikkiaan saa kirjoittaa, ollaan pattitilanteessa. Hymistellen muutama runoilija ja teos nostetaan palkintopallille, joidenkin mielestä tyystin ansiottomasti! Kriitikkoja on yhtä paljon kuin ihmisiä! Kenelle lehti antaa kriitikon "arvonimen"?

Vahtikoiran roolin maksimaalisen käytön ohella Tuli & Savu käyttää valtaa myös toisella tavalla väärin. Internetistä on kehitetty rajapinta, jossa on luettavissa paljon lehdessä julkaisematonta aineistoa, runoja, haastatteluja ja muita kirjoituksia. Ylistystä internetin demokraattisuudesta saadaan nykyään kuulla enemmän kuin tarpeeksi, myös Lehdon suusta, mutta on muistettava, että internet on myös demokraattisuutta ehkäisevä väline. Kaikilla ei ole yksinkertaisesti mahdollisuuksia internetin käyttöön taloudellisten tai muiden syiden vuoksi. Siksi on kyseenalaista, että internetissä julkaistaan, joidenkin tavoittamattomissa, niin paljon materiaalia. Voivatko kaikki halukkaat kriitikot esim. lukea Tulen & Savun uuden toimituksen kritiikinteon periaatteita esittelevän Kriitikon huoneentaulun, joka on nähtävissä ainoastaan internetissä?

Kiiltomadon kritiikkikeskustelussa erotettiin tai ehdotettiin erilaisia kritiikin tyylilajeja. Perinteisestihän kritiikin tehtävänä on ollut määrittää teos jollakin löyhällä tavalla "hyväksi" tai "huonoksi", ja erityisesti tätä kritiikkiperinnettä Tuli & Savu pyrkii kyseenalaistamaan kyseenalaisella tavalla, joka nostaa yhden kriitikon mielipiteen huikean tärkeään asemaan ja rajoittaa muiden ilmaisuvapautta.

Pentti Holappa esitti muutama vuosi sitten myös Suomeen uudenlaista, ranskalaista kritiikkiperinnettä, joka perustuu teoksen tyylin ja sisällön esittelyyn lukijalle. Edustavatko Helsingin Sanomien kritiikit kriitikoiden henkilökohtaisia esteettisiä näkemyksiä, joista nämä ovat kyvyttömiä vapautumaan? Aivan vastakkaiseen ääripäähän HS:n kritiikkien kanssa sijoittuu Tulen & Savun teoksen uutuutta ja mielenkiintoisuutta korostava kritiikkilaji, jota Tommi Parkko kutsuu "poeettiseksi": Paradoksaalisesti sekä HS:n että Tulen & Savun kritiikit osoittautuvat viime kädessä liian subjektiivisiksi. Hesarin kriitikoiden mielipiteet ovat kiistettävissä toisin esteettisin perustein; joku toinen voi olla yksinkertaisesti eri mieltä Tulen & Savun kriitikon kanssa. Teos, joka jossakussa herättää tuntemuksia uutuudesta, voi toisesta olla vastenmielinen kuvatus.

Paljon melua kritiikistä siis? Kyllä, ja pitääkin. Kritiikistä, sen kirjoittamisen periaatteista ja kriitikoista on hyvä herättää keskustelua, mutta on huomattava myös sudenkuopat omassa leirissä. Tulen & Savu kriitikot eivät noin vain pysty vapautumaan arvottavuuden noidankehästä, ehkä kritiikin ei pidäkään. Kun kritiikki muuttuu pelkäksi esittelyksi kirjasta, jossa kriitikko ei enää saa vapaasti ilmaista kuin mielipiteensä kiinnostavina pitämistään teoksista, minä siirryn ennemmin tutkimaan kustantamojen katalogeja. Kritiikki ei tuolloin enää palvele sille kuuluvaa tehtävää. Annetaan kriitikon olla edelleen ihana tai kauhea, kaikkea sitä, mitä hän vain haluaa.