John Ashbery: Vuokaavio (katkelma)

Suomentanut Leevi Lehto

Yhä julkaistussa kaupungissa, mutten vielä
uudenlaisen epätoivon lannistamana, minä kysyn
diagrammilta: onko se tuskan esimakua
niin kuin hyvin voisi? Vaiko tyhjyyttä
äkillistä niin että jättää runkopalkit
tuulen poissaoloon kolkkumaan,
taivaan kutistumaan maidonsinisenä? Elämähän nyt on niin kiireistä,
mutta sitä verhoaa tietty laajempi askarrus: jokin jota emme voi
tuntea kuin aika ajoin, pikku merkeissä jotka on
pystytetty varoittamaan meitä ja yksin tein osaksi tai täysin
pyyhitty.
Surustuu jokijumala airoessaan ohitsemme
alavirtaan, meidän häntä tuntematta: sillä jos, hän järkeilee,
hänet kerran voidaan jättää laskuista, niin tuntea hänet olisi syödä hänet,
sulattaa nimi jota hän kantaa läpi ajan laskeakseen sen sitten
vihdoin mätien hylkyjen rannalle. Ja ne, jotka vaistoavat jotakin
häveliästä hänen saapumisessaan, ymmärtävät olla nostamatta katsettaan
lukemaltaan sivulta, palmikoiduilta riveiltä jotka pronssiketjun
lailla ulottuvat ikuisuuteen.
Näyttää kuin olisin ollut lukemassa jotakin;
olen unohtanut sen mielen tai mitä keskeisen
runon vähäinen rooli sai minut tahtomaan tuntea. Sama se.
Sanat, etäisiä nyt, ja hiippapäisiä, kimaltavia. Silti yksikään
ei koskaan pääse pakoon tuskan ja nautinnon metsästä joka pitää ne
inertian myötä pysyväksi tulleessa ratkaisussa. Merkityksen voima
ei koskaan ulostu. Ja hyönteiset, tietty,
viis veisaavat. Luulen että juuri sillä hetkellä hän
tieten tahtoen ja omaksi parhaakseni peruutti minulta
hitaasti virtaavan paon ajatuksen, joka nyt
oli liian tarkoin kanavoitu, kaikkialliset muistilappunsa syöpyneet
liian syvälle otsaani, törkeät epäkohtansa ja tervehdyksesä
kokonaan toista luokkaa kuin ihmetykset joita joka mies tuntee,
yksinään vuoteessa tai rakastetun kanssa, tai kotiloiden,
jollekin atollille rantautuneena (ja jos yksinäisyys
nielaiseekin meidät varahin, ajatus
sen pysyvyydestä kajastaa oi vasta myöhemmin
ja ehkä vain aika ajoin, ja vasta paljon myöhemmin
pysyy sarastuksesta hämärrykseen, niin kuin aaltojen harpun
valittava ääni aina, unohdetuimmillaankin,
muodostaa keskustelujemme ja kääntymystemme
kulissin) ja saamatta tolkkua niihin, mutta tuntien
sen yhden tutun ja kiistattoman seikan, mikä päivän sammuessa ja illan
kootessa joukkojaan antaa hänelle rohkeutta odottavan
pitkän yön varalle. (...)

Tilaa Vuokaavio