Leevi Lehto: Valtiojohdon selventävä puheenvuoro tarpeen

Kirjoitus lähetetty Helsingin Sanomien Mielipide-sivun toimitukseen 28.2.2006; ei julkaistu

Viimeistään oululaisen kulttuurilehti Kaltion tapahtumien (HS 24.2.) jälkeen on ilmeistä, että Suomen valtiollinen ja kirkollinen johto haksahti ns. pilapiirros-kiistassa samaan virheeseen, mistä ehkä halusi tanskalaisia muistuttaa: unohti, että näennäisesti sama viesti voi yhdessä tilanteessa tarkoittaa yhtä, toisessa toista.

"Uskonnollisia tunteita ei saa loukata" voi olla hyvä ohje toisuskoisen hautajaisiin tai vientineuvotteluihin lähteville. Presidentin, pääministerin, ulkoministerin ja arkkipiispan nyt käyttämänä se kuitenkin tarkoittaa syvää ja pahaenteistä kulttuuripoliittista muutosta tässä Tyko Sallisen, Timo K. Mukan, Hannu Salaman ja Harro Koskisen maassa.

Taiteellisen ilmaisun vapaus sellaisena kuin se meilläkin (joskaan ei ilman yhteenottoja) on omaksuttu ei ole ihan sama asia kuin oikeus mielipiteeseen, johon nyt keskustelussa on usein viitattu.

Taide tarvitsee myös oikeutta olla ilmaisematta mielipidettä, esittää monta mielipidettä yhtä aikaa (parodia ja satiiri) ja tuoda julki miepiteitä sitoutumatta niihin (kollaasi). Kutsun näitä tässä taiteen poikkeusoikeuksiksi.

Taide ei voi tinkiä niistä, koska niihin nojaa sen vaatimus käsitellä - ja julkistaa - ihan mitä tahansa mitä se inhimillisen todellisuuden tai mielikuvituksen alueilta vain löytää tai keksii.

Tässä taide poikkeaa uskonnosta - ja myös loukkaa sen yhtä lailla jyrkkää vaatimusta pitää tietyt - "pyhän" piiriin kuuluvat - asiat uskovaisten ja kirkon välisinä, "yksityisinä", salattuna. Samantapainen ristiriita vallitsee taiteen ja politiikan välillä.

Siksi voisi näyttää, että nämä kolme eivät voikaan sopia samaan yhteiskuntaan (ja juuri näinhän mm. radikaali islam uskoo). Kokemus (myös meillä) osoittaa kuitenkin, että ne voivat hyvin elää rinnan ja rikastuttaakin toisiaan, tietyn kompromissin puitteissa, jonka perustana ovat juuri mainitsemani taiteen "poikkeusoikeudet" - koska ne osoittavat, että taide ei "uhkaa" uskontoa tai politiikkaa, pyri kirkoksi kirkon tai valtioksi valtion paikalle.

Ei tarvinne erikseen kuvailla sitä hyvää, jota tästä kompromissista on yhteiskunnalle ja kulttuurille koitunut. Sen sijaan on painokkaasti sanottava, että nyt viralliseksi opiksi nostettu "uskonnollisten tunteiden loukkaamattomuus" ei siihen sovi. Taiteen vapaus on myös vapautta olla pelkäämättä, että tulee loukkaneeksi näitä tai noita uskonnollisia tunteita.

Kutsuin valtiojohdon lausuntoja optimistisesti "haksahduksiksi". Ne ovat kutenkin sattuneet vakavassa asiassa, jossa ei lisäksi ehkä ole paljon väliasteen sävyjä. "Uskonnollisia tunteita ei saa loukata" - koskeeko tämä nyt, kuten asiayhteydestä ikävä kyllä on pääteltävä, myös niitä, joissa ei sallita koko taiteen olemassaoloa. Jos ei, mitä sitten? Tosiaanko kansankirkko on imaamien innoittamana tarkistanut suvaitsevaa taidekantaansa? Mitä siitä seuraa?

Pelkään, että molemmat pessimistiset vaihtoehdot ovat totta. Ainakin ne ovat, kunnes toisin ilmoitetaan. Kaltion kohdalla on nähty, että annettu merkki on ymmärretty. Repressio on lähtenyt liikkeelle ja etenee kuten repressio aina - "kun asia on kiistanalainen...", "... ei ole järkevää järkyttää yhteiskuntarauhaa". Ensin on kiellettyä tunteiden loukkaaminen, sitten jo itse kiellon ja kieltäjien pilkka... ja sitten... Hyvästi Suomen taide!

Kehityksen voivat pysäyttää vain sen käynnistäneet Tarja Halonen, Matti Vanhanen tai Erkki Tuomioja - yhdenkin näkyvä, järkevä puheenvuoro riittäisi. (Myös Kaltion päätoimittajan erottamisprosessin ilmoitusboikotillaan käynnistäneen Sammon Björn Wahlroos, yksi uusliberalismimme vapausairueita, voisi vaikuttaa.)

Kirjoitan tämän ateistina, joka on aikanaan saanut syvän uskonnollisen kasvatuksen - ja runoilijana, joka on erityisesti kiinnostunut kansainvälisyydestä ja monikulttuurisuudesta. Olen elämässäni nähnyt, että syvästikin uskovat voivat vakuuttua kuvatun kompromissin toimivuudesta. Pilkka ei tapa, ja se vähenee, kun se sallitaan. Luotan myös, että muslimien enemmistö ymmärtää tämän - ellei nyt, niin tulevaisuudessa. Mutta sitä tulevaisuutta ei tule, ellei siihen ole rohkeutta katsoa.

Leevi Lehto
runoilija, Helsinki