Jyrki Pellinen: Jyrki Pellinen: Never-Landin Laulut (2004) (otteita)

Jyrki Pellinen Guest Page



[4]

Rauhassa kanssani maailma jakautui (älä nyt
sekoita sitä) tuuli ikkunasta seudun piti olla,
maan kasvaa liikkumatta loputtomiin,
kaikki tuttavanikin jo tunsivat minut vaikka
kuinka hyvin, enää en tullut seuraan

ja sanonut: kas, samanlaiset vaatteet, olette kuin kaksi
siskosta, nyt minulla jo oli sanoja ja
kuolin niihin, monta monta kuolemaa jo
takanani ei ollut niiden hauta, ja jos unohdin

elää, valekuolemia oli kohta sata ja minä olen ainoa joka
tässäkin talossa häiritsen ja soitan, soitan klassillista pianoa
ja kaikella tällä on kotoinen merkitys kun
koteja on vain yksi ja kuinka
siamilainen voi omassa vatsassaan olla yksin
minä potkin ja rähjään,
ja tulisin esiin päivänä
jolloin Litmanen ja Selänne jo palaavat Suomeen, kas
kun ei minua muuten ole,
minä soitan teille nopeasti särkyneen peilin

[7]

Hekään eivät lähesty käytäntöä, elämää
omin sanoin, maisterit, monet, viittaavat likaisin
hansikkain hullun selvääottajat heittelevät eväitään
hienoon jääskeläiseen jäämään

tonneiksi, teorioiksi, ihan opiskeluvuosistaan saakka
jolloin noita ongelmia vielä oli,
ainakin hevosilla, ja samahan se on ihmisillä
sanoi Dahrendorff, ja minä kun olin kysynyt

jotain itsestäni ja mustalaisista, niin selkoa ei tullut
tai sitten en ymmärtänyt ymmärtäjääni
kertaakaan, oli kulunut kaksikymmentä vuotta
samassa kaupungissa ja hänellä yhä ollut valkeat käsineet,
valkeammat kuin koskaan

minä puursin asiani uusiksi käytäviksi
johdin keskustelun lokaan ja saveen,

siltä tuntui, ja kaukana uivat rivit
vuosista irrallaan, ja kaikkialla sama ehtymätön sulautuminen

omaan perheeseensä, jota heilläkään
äkkiä ei ollut

[9]

laulavat videot seinien sisällä, halpa-
vuokraiset, käytäviä pitkin, ylös, visualisoiden
joka ainoan vapauden hetken, oi järki ja
romuluinen puhe, siitä miksi oli elämän ja laulun
putki metallia, kiiltolasisilmät

vahtimestateiden hyväksyjät alakulttuureiden taas,
kun kirpputorit avautuvat, Python kiersi apuun, elämän kokoiset
lähetit loiste-eläimistä tulisivat esiin kuin
huhut

ei tällaista saisi olla: kaikki on visuaalista,
kuvittelin oksalle marjan maun, vaikka oli talvi oli
harmaan hiljaisuuden lähde kuin kukaan näistä ei ollut

oli kello kymmenen, kotikaupungin tähdet seinät
oli ihmisiä jotka eivät menneet Pitkän sillan yli koskaan nähneet
yhtään kaljunenäistä perunaa

olivat lähellä hiljaisuuden veljet

[12]

Yksin minä olen monen näköinen melodioita syövä kone
yön kaunottaret ovat todellisia
(sormuksettomia) kuvitelmia
armoitettuja erottamaan papukaijat toisistaan:
on Mukka-lintuja,
Paasilinna-haaskoja, joita muut eivät tunne
läheskään hyvin, syötäviä kaikki, siivillään istuvat

kuin puolikesyt Kakadut, ja minä säpsähdän
päiväni auki elän

jo muinoin reviirien virta puhdistui minusta
kun Helsinkiin tuli ensimmäinen radioliike,
Selin, ja alkoi soida korvissani oli historian alku
kuin kaunis sana oli itsesuojeluvaisto
oli

musiikki suojeli minua oman pesän likaajilta

[17]

Vanheneminen on hiljaa muiston mahdollisuus palaa, mutta ei
Helsingissä mikään muutu, se on vain jäljessä, seuraavat kaksi

vuotta eivät ole kuin kolme vuosikymmentä, ei sinnepäinkään,
minä kirjoitan jatkot - ja jatkan nyt tästä, tämä on tunne,
kun olen uhkaajana kadulla, nykyään kotona -

muiston mahdollisuus petetty palaa, löydän oikeat
sanat, syntyy kaarisiltatunne olen
syvällä kuin partavettä itseensä helsinkiläistyvään läänin-
herraan kaatava nuori Paasikivi, lapsuudessa,

sillä historian kiertoon tulevat kullakin vain ensimmäiset
sanat, teille olen minä, suurempia ovat turhat muumiot
enkä niitä enää näe, aina vain vaihdan pöytää että

korvani suulumpeet näkisivät ja kuulisivat kaiken,
tämä on kuluttavaa elämää sanovat oululaiset insinöörit
kuluttavaa elämää ja tilaavat viskin

[28]

On tunteilla nimiäkin. Kuten salamannopeat taidot, assosiaatiot,
välttämättömät ei-sanat, ja kirosanat sekä halveksunta. Niitä
minulla riittää ja ne alkavat kasvaa ja vaatia poliittisia sihtee-
reitään nyt vielä 2000-luvulla, ja silloin juuri kun

Sorsan hallitus alkoi saada Suomen valtion talouden kuntoon.
Puhutko sinä valtiotiedettäkin sanoo ääniharava
kustantajan vouti. Olisi hauska tietää millä kielellä se
ihminen johon ei ole hauska tutustua, olisi senkin kirjan lukenut

ja Paavo Ihanus kantaa minulle tämän tiedon, Martti
Anhavan suusta, jonka olen jo puoliksi ihmetellen
kuullut muiltakin. Faruk putoaa polvilleen ja hunajaa alkaa valua

Doris Stockmannin kellareihin. Oletteko koskaan ostaneet
sinisilmäisen Anton Brucknerin musiikkia Stockmannin
kellareista? Se täti tarkoittaa pelkkää hyvää, sanon
perverssisti, ja Ma sanoo: huh hyh.

Inhottavaa puhetta, huomaan. Mutta ei se puhetta olekaan
vaan lukijan omaa asennoitumista luettavaan kirjaan joka
ehkä on elämää, hän saa itse päättää. Ja minun
tapauksessani vain tavujen merkityksiä siinä tarkassa

ilmaisussa joka olisi jos sen täysin edes ymmärtäisin. Tähän asti
olen ollut pelkkää laulua. Olen ollut herra Tunne.
Tuhat ihmistä siihen heti sanoo, kuulen, paljon

sanottu.

[34]

Ja poliittiset haikarat lensivät pääni yli, "sinä
elit tunnelissa" ja kaunokirjallisuuden odotushuoneen
hälyssä kuulin kuinka ideologinen koneisto mylvi kuin tuhat
härkää sanoi Kirstinä "hänen sanastonsa tuntuu harvemmalta
kuin Maila Pylkkösen"

jossain Euroopassa on täytynyt asua itseni kaltaisen runoilijan
ja ehkä he puhuivat siitä - ja he puhuivat aina jostain
kaksoisolennosta olin Doppelgänger rotta juoksemassa
ikkunan alta,

niinkuin leikkivät saksalaiset lapset ja ovat turvassa
kellareiden ristikkojen takana;
Helsingissä myöhästyneet vastavallankumouksellisuudet
jatkuivat ja Pohjanmaalta kuin ennenkin lähti tuhat härkää

ajamaan luonnollista kehätietä osallistuvalle runoudelle
luonnollisin tanssein oma poikansa V. Kirstinä, jonka pieni autoruno
morris mini ja minä kuului: ja pieni auto ajaa,
hrrr,
hrr, hrr

yhdistäen kaikkeuteemme ensi kertaa silmän ja korvan

[37]

Päiväsaikaan asuin kaupunkeja, Turku oli apukone
tärkeätä oli saada väri ja selko ilmasta jättää
se häilymään
silloin vielä olemassaolevan

merimuseon meripihalle, kenties se räjähtäisi kuin
pääni, mutta paperi antoi luvan aapisteni
taipua, oikea tunteettomuuden tiede vallitsi suruton
kuin kaupunkilainen itsekseen tulemassa piittaamaton Vennamosta mitään

tietämätön epäempaattinen antisosialisti, ja silloin jo joku
"hullu" espanjalainen esitti suunnitelman Helsingin, Suomen
ensimmäisen kaksoiskaupungin silloittamisesta, äiti
kirjoitti Moskovasta ja sanoi: Täällä on rauhallista, voimme

kävellä baletista kotiin, miliisi suojelee meitä, valtion
kasvu oli siellä missä oli lehmuksia ja poppeleita
missä lapsuuden ja miehuuden tuju tuuleton rauha ihan
inspiraationsa nouti, kesään korkeaan kasvoin kun kirjoitin
itseäni ikkunasta irti. Ja vallanpitäjät kehuivat vahingossa

itseään ja nuori demarius ja kokoontumisen ihme
Landströmien kulttuurikodissa missä esitin kirjailijaa ja
annoin rouvalle lahjaksi vihjeen: "Lukekaa Mallet-
Jorin romaani Maan alla, se on parempi kuin Françoise Sagan", moni syntyi

silloin ja aina joku tiesi jonkun kirjan, mutta minulle ne
olivat syntyneet kirjakaupoissa jossa ne oli synnytetty
painettu ja nidottu, mutta nyt tuli äänten loppu
ja Oolannin sota oli oleva kauhea ja ulkomaalaiset tuleva kuin
Suomenlinnaan ja maaseutu suhista ja tietullit

täyttyä mielikuvista ajan...

[38]

Äänet tulevat läheltä ja kaukaa, enää ei ole mitään
itselleen kuuluvaa, olen maalitaulu, joku tulee
ja menee ja valtaa Vanhan nousee asiansa puolesta itseään

vastaan, mutta minä en ole siellä, minä kuljen pitkin tunnelia
ja menen ehkä Palokunnan talon ravintolaan kuten ennen menin
Polille soittamaan selloa, mutta josta sieltäkin sain potkut
koska vaadin palkkaa, nyt olen pyyteetön ja kuvittelen miltä

sen espanjalaisen arkkitehdin suunnitelma tuonne yli Korkeasaaren
johtavalle tielle siltana nousevana näyttäisi, minun
lauseeni on pitkä ja valoisa, mutta sitten alkaa ahdistaa: millä
oikeudella kaikki puhuvat, ottavat pois luonnon, muuttavat

runouden ja nyt alan lukea Arto Mellerin Pete Q:ta ja Sirkus
Finlandiaa, ei olisi pitänyt keksiä nimeä Finlandia Arto
siitä sen juuri kauppiaat saivat, millä oikeudella
jesuiitta ehkä arkkitehti, espanjalainen edes

puhuu tuollaisia, kenties kostoksi ja vanhaa minää
tilille tehdäkseni menenkin sunnuntaina
Suomenlinnaan, ellen jo matkalla sinne
kuole ikävään, ei vielä en kuole ikävään, vielä minulla

on muutamia Jean D'Arceja edessä, lypsää, jotka
kestävät minua

[40]

Onko jossain talo yhteiskunta isot pilvet piirtää
liikerakennuksen, aurinko on kuin keltainen
elokuu, juoni joka jää kesken, olen varma sen hyvästä alusta se on

ikuiseen rauhaan Turun Taidemuseon Aurakadun pientareelle
laskeutunut sinisen kukan uni

minä lahjoitin sen ilmaiseksi; on Suomi kaukana pohjoisessa
minä vangitsin hyppelevät hiiret hetkeen, jota ihmiset eivät näe,
minun sanoissani on maksaläikkien luita ja kaikki se mitä ei
näe on minulle olemassa,

eikä abstrakti taide ole
saapunutkaan Suomeen
ensin on taiteen tosioloinen pitkä
kylmä selkä

eikä sen jälkeen ole koskaan

[42]

Tavoitteeni halkesi ja olin täynnä vanhauskoisen bensiiniä
jolla oli ajettava seudulle jolta ei enää pääsisi pois. Minä

istuin kirkonkylän baariin ja tilasin köttfärssiä ja
odotin, että syntymäpäiväni pian tulisivat

tai ymmärtäisin linnut jotka lensivät uusmaalaisen joen yli, jolla
ei onneksi ollut minulle nimikylttiä. Ne tunkivat tunteitteni ali ja

yli ja minun autoni odotti aina jossain kulman takana ja viisitoista
minuuttiset olivat Porkkalan vuosia täynnä ja hetken

päästä ajoin takaisin Päämajaan, missä kaikki tekstit, ennen
kuulumattomat kuin Jussi Kylätaskun huudot,

olivat paperilla kuin löydettyjen hiekkamaiden alla paperille heitetyt kivet

[44]

Tiedon tarkkuus ei ollut muisto, minä unohdin itseni ja muut,
kiidin pitkin lyhintä matkaa, jonka melkein kuulin
sanana, niin totena, että se oli kuin oma kieli, ja tapasin
rautalankahartiaisen lääkärin joka oli suorittanut tutkinnon ja

saanut puhevamman,
se oli kuin kohtalo ja otin osaa, ja kun hän lähti vasta
tunsin tulleeni hyväksyttyjen seutuun ja purin sanat jotka
olivat käärössä paketissa niin välilliset että

niitä olisi ollut helppo myydä markkinoille, ja niin
niitä myytiinkin, "Minulla ei tänään ole vastaanottoa",
sanoi lääkäri leikkisästi, "Tänään on vapaapäivä, saanko ottaa
vielä yhden oluen, jos kerran kuuntelet minua noin ystävällisesti";

taiteilijat ja teokset olivat hänellekin hänen omien ajatustensa
kirjoista kaavailtuja jatkeita, ja minä riemuitsin oman
sulavan elohopeani karkaamista erisuuntaisiin sanoihini ja
sitä ettei kukaan muu ymmärtänyt minun tähtieni olevia oloja jotka

olivat pitkiä sarjoja kertosäkeiden lauluja ja
tarkoitukseni oli vain purkaa helmiä takaisin pöydälle, niin että
sanat ja niiden tausta erottuisivat selvästi kuin mustalta
bakeliitilta, ja sanoin: "Kalervo Palsa, se punaisen

lihan syöjä, maalasi sydämiä, etkö tunne", me istuimme
ravintolassa, ja hän, ajattelin minä, menetetty sielu,

viittasi kattoon ja sanoi: "Tuo lienee kai Saarisen maalaus."

[46]

Historia oli eilen, ja nyt Brahe saisi tietää enemmän,
kertoisin joet uusine leikkeneen, ja Miliza
Korjus olisi hiljaa kun Topelius ymmärtäisi hetkeni
tulleen eikä enää puhuisi Turun linnan tontusta,

olihan siitä tehty näytelmäkin, ja antaisi
vuoron minulle, se vaan kesti tämä filosofian luominen, kun sanat
katkeilivat ja muistuttivat kevätsadetta märkiä ruohoja ja
monia autoajoja, aika pysähtyi kun kirjoitin

niitä ja aina jokin kuva tai risahdus oli kurki joka rikkoi
hiljaisuuden ja muutti ajatuksen suuntaa, kaikki oli niin
vapaata ja sivu oli täysin tyhjä ja hiekka kulkematon
ja olin painostushellä ja uhkasin jo otsallani maailmaa

vaikka toisten mieleen se olikin pelkkää rikkomista ja he
puhuivat tajunnasta, johon kaikkea verrattiin, ja he puhuivat
mitasta yhteismitasta yhteismitattomuudesta ja sanoivat
sen tuhannesti ja kiipesivät niin monia portaita

ylös taloon että heistä alkoi tuntua että eläimetkin oli
täällä palsamoitu ja sen jälkeen he alkoivat pohtia omalle

kirjallisuudelleen

isoja palkintoja

[53]

minun runoni on kuin Paasikiven linja, se tulee ja tulee, eikä se
vaihdu valtakäskyllä vaan lainmukaisesti
sääntöjä pitkin, minulle riittävät vähät käskyt, ihan tämän
yhteiskunnan suuruiset, sillä oppiessani ne olin vasta

pieni, enkä niiden suuruudesta keskustele, ne ovat kuin
vesivärit ja häkä joka peittää taivaan novellistisia
pintoja, kun olen romaanin jo ajatellut, tulee
runoelman lisko iskeytyy katuun kipeästi ja vaihtuu

aika, alkaa temppeleiden vapaavuori ja pidän näyttelyn
vahingossa entisen kommunistin galleriassa, jossa kiikastaa
kaikki, mutta lopulta maksan vuokran ja myynti lakkaa, ja kaikki on

taas hiljaista, minulla on muistikuva, enkä tajua sen
sisältöä lukematta ensin Botho Straussia, ja katuun piirtyy
novellin muoto se on kuin tämä helatorstai ihmisen ehtoja ja
todellisuuksien välttämättömyyttä täynnä;

voin ottaa kapsäkin ja olla lähes varma. Kun uudissadat
ovat tarkoitettuja retaleita ylämäkiä alamäkiä,
ne ovat sisältöjä, niiden lyhyt hengitys etsii uhria, minä

kannan muiden taakkoja oudosti, täytän niillä
pääni ensimmäiset sivut ja niihin tulvii aikaa,
ja jos aika loppuu sen laatu on hataraa ja huteraa kuin
pianonsoitto, se loppuu ympäriltäni eikä yleisö
taputa - niitä on etsittävä kirjoista ja kielen muista muodoista

joita ihmiset, itsepäisimmät heistä, muut taiteilijat yksin
ovat yksin luoneet