www.leevilehto.net: ekstrat

Tämä on kirje sinulle,
                                 hyvin kaukaa,
korkenevasta päivästä jossa istun lamaantuneena,
istun ja jo kolmatta päivää kelaan ajatustani
          jonka rattaisto ei tahdo asettua
                                                                toimivaan järjestykseen,
          kelaan ja hoen itsekseni, että olen tahtonut,
että tämä maailma on niin kuin se on.
Että tämä maailma on näin koska niin olen tahtonut:
          enää en tahdo.
Ja että tällä tavalla olen asettunut puolueeksi,
          en puolueiden joukkoon, vaan yhdeksi
joka aina yksin kerrallaan on mahdollinen
tämän yhden ajatuksen ympärille järjestyneenä
          että en enää tahdo että maailma on näin.

Tämä on kirje sinulle,
ei kysyäkseni tahdotko seurata minua,
          ei,
vaan paetakseni kirjeessä luoksesi, pois
          tästä korkenevasta päivästä
          jossa istun yksin mäntyjen keskellä
ja tuuli kuljettaa kesän enteitä, vaiettuja viestejä
maailmasta joka on rajaton ja pakahtuakseen täysi
                                 kuten kesä on.
          Kirjoittaisin miten aina olen paennut
ja sillä pakomatkalla aina tullut perille:
          näin minun oli asetuttava puolueeksi.
                                 Tai sitten,
          viedäkseni sinut kauemmaksi,
puhuisin siitä kuinka olen halunnut piiloutua,
pysähtymättä edennyt kohti tietyn pimeän, sammaleisen ja liukkaan
          kallioluolan sisintä,
                                 ja taas
          aina tullut perille,
paikkaan missä vähäinen halkeama
          avaa näkymän luolan uumenista ylös,
erottuu kaistale taivasta,
          sinisenä, saavuttamattomissa
mutta enemmän läsnä kuin oma sydän.

Silloin olen tiennyt, että olen tullut perille
ja että minun on jatkettava matkaa.

Siinä olen päättänyt, että tärkeämpää
          on elää elämä
kuin on elää se hyvin.

Sen tähden tämä ei ole kirje sinulle
vaan pakomatka;
          tahdon heti lakata olemasta joku,
antaa pois nimeni, puhua suoraan kenelle tahansa,
                                                            vaieta!
          Monikin tahtoo elää elämänsä maailman näyttämöllä,
että se suorana lähetyksenä heijastettaisiin
          valtavalle valkokankaalle,
vaikka varjokuvanakin,
          minä en.
          Sanon suoraan, että olen pimeyden ja salamyhkäisyyden
kannalla, vaadin valaistuksen vähentämistä,
          tiedon harventamista että olisi niitäkin
jotka omaksumatta kaikkia yksityiskohtia
osaavat tehdä eroja niiden välille.
          Tai sitten tulisin maailman perässä
kuin lepakon varjo luolan seinällä,
          perässä,
lentoradan ja lyhdyn suunnan välisen kulman muuttumisesta johtuen
          eläintä nopeammin
                                 ja suurempana,
          jatkuvasti suurentuvana ja tummentuvana,
          mutta perässä.

Siksikään tämä ei ole kirje
                                 vaan hegemoniaan tähtäävää vaikenemista.

Olen siis asettunut puolueeksi.
          Nyt on siis asiani
hoitaa tämän avaran maailman
          kaikkia asioita.
          Erotan kysymyksesi.
Että olenko siis myös päättänyt, tai tahtonut,
että tämä maailma on mahdollisuuksien asuinsija.
          En.
Mahdollisuudet,
          puolueemme mukaan,
ovat ei uskomista vaan taitamista
          varten.
                   Sitä varten että niitä huijataan,
                                                         vedetään nenästä!
                                                                tehdään tyhjiksi!

          Mutta jos haluat ruveta uskomaan niihin, tiedä
että siinä jo silloin olet tullut maailmalta nenästä vedetyksi.

Kysyt perusteluja.
Minulla on niitä argumentaation kahdessa eri tasossa.

Ensiksi:
          joka uskoo jotakin, esim. tulevaisuutta, mahdolliseksi
uskoo samalla mahdolliseksi sen edellytykset.
          nim. nykyisyyden,
ja joka uskoo nykyisyyttä mahdolliseksi, on siinä samalla
jo tahtonut että maailma on niin kuin se on.

          Toiseksi,
ellei tämä jo epäilytä sinua, tähdennän
että ihmisten maailman mahdollisuudet ovat niin rajattomat
että ei niistä suinkaan helpolla kukaan kuolevainen luovu:
          tuhotakin se voidaan
                                 jo monen monituista kertaa.

Tästä tulee pitkä kirje.
Tästä tulee yhtä pitkä kirje
          kuin sinun luoksesi on matkaa pitkälti,
ja sitä on,
          olitpa kuka lienetkin.

Sillä jokainen puolue on maailmassaan ypö yksin.
Sillä jokaisella puolueella
                                 voi tässä maailmassa
          olla vain yksi ajatus,
tämä,
          että en tahdo että maailma on niin kuin se on.

          Siksipä puolueita voi olla vain yksi kerrallaan,
sen yhden ajatuksen ympärille
          tiiviisti ryhmittyneenä,

mäntyjä kasvavassa rinteessä, ties kuinka monetta päivää
                                                       paikoilleen lamaantuneena.

Oi minä kaipaan että ottaisit minut silmiisi,
olisin olemassa,
                   olisi päivä täysi, korkeneva
ja koko avaran maailman kokoisena varjona pakenisin luoksesi.

Ei.
Ollakseni puolue minun on tahdottava ajatukseni toteutumista
ei, että se tulee ymmärretyksi.
          Siksi,
                   jos joku lisää jotakin tähän ajatuksen,
          taikka päitä ajattelemaan,
pääluvun lisäämiseksi,
          ei hänestä ole puolueeksi.
Ja katso, juuri sen tähden hän seuraa minua, minne menenkin.

Ei.
Minä hylkään ymmärryksen,
                                 nimeni,
kirjeet jotka menevät perille.
Ymmärrettäviä ovat kesäpäivät,
                   mahdollisuudet,
nykyisyys,
pienennettyjen sarvipäisten miesten television kuvaputkella
                                 harjoittama kritiikki.
Sinun on hylättävä ymmärrys,
asetuttava pimeyden, yksinäisyyden ja mahdottomuuden
          puolueen kannalle.

Sinun on haluttava valloittaa itsellesi koko avara maailma,
          sitä varten tehtävä päätös,
että se on mahdoton,
          tahdottava sen sulkemista pimeyteen,
uskottava maailman asioiden hoitoon antamalla niitten mennä
          menojaan
kunhan yösydännä joskus tehdään sovittuun kohtaan tilikirjaa
                                 partaveitsellä pikku tarkennus.
          Uskottava valojen himmentämiseen,
uskallettava epäillä maailman valloitettavuutta,
mutta joka hetki oltava yhtä valmis yllättämään se
          äkkirynnäköllä,
kun se illan himmetessä istuu hiljaa kuistilla läksyjään lukemassa,
                                                       lamppu savuttaa
          ja alempaa rannalta kertyy perhosia:
silloin on kertaheitolla oltava valmis humauttamaan
                                                         huppu silmille.

Ties monesko päivä,
tuuli pyyhkäisee hiuksia,
          tiedän että jossakin on korkeneva taivas
ja kesä niin pakahtuakseen täysi kuin on rajaton,
          siinä ottaisit minut silmiisi,
                                                       olisin olemassa,
          hiljaa koskettaisin reittäsi,
                                          siitä alkaisi pako,
                   alkaisi halu tyhjentyä,
                   silmäsi sulkeutuisivat,
                                 olisi pimeää, olisin perillä,
          olisi kaistale valoa, se enemmän läsnä kuin sydämeni,
          ja sinä tietäisit että minun olisi oltava poissa
                                          ja se olisi mahdotonta
enkä tahtoisi että maailma olisi niin.

                                                            Huhtikuu 1982