| |
Matti Visuri : Rakastavat runoilijat - neljä kokoelmaa Otavalta
Kaltio / 3/70 (...)
Leevi Lehto julkaisi esikoisensa Muuttunut tuuli jo uvonna 1967, samaan aikaan kuin [Niilo] Rauhalakin. Hän on syntynyt 1951, huomattiin Parnasson lyriikkakilpailusta ja on sen jälkeen mm. keskustellut Parnassossa D. H. Lawrencesta ja julkaissut runon luonnonlapsi Esmeraldasta, joka löytyy myös tästä okkoelmasta, Rakkauden puheesta. Se onkin varsinainen vaaleanpunainen unelma, punavioletti. Täynnä lempeyttä ja lempeä, luontoa ja rakkautta, jossain määrin ristoahtisukuista, mutta ehkä kaukaista. Kieli on kai uutta, muuttunutta tuulta, kaunista ja runsasta rönsyä, kun hän itsekin sen sanoo: "Janoan uutta kieltä, uusia silmiä, ja ne minulla on..." Tekstit ovat pitkiä ja yhtenäisiä. On taito tehdä sellaista runoa. Joka ei hajoa. Niissä on lukemista, toisin kuin [Turkka] Suomisen lyhyissä iskuissa. Yksittäisistä runoista pidän eniten Esmeraldasta, jos sen toteutus ei aivan idean tasolle ylläkään. Näin se on kaunis ja idealistinen (kuin satu) tämä runofantasia puhtaasta ja viattomasta Esmeraldasta: "Kaikki joivat ja juottivat häntä, / hän avasi häpynsä taivaan tulla, ikuisen taivaan." (Hyvin lyhyt katkelma)
Näistä miehistä [Caj] Westerberg ja Suominen ikään kuin lupaavat jotakin vahvaa lähivuosinakin, Rauhalalla ei liene enää paljoa runoilemista, siksi riidaton ja luottavainen on hänen kokoelmansa. Lehto taas intoutunee todella hyvään hommaan vasta viidenkymmenen villityksessä. Tai ehkä olen väärässä! Lehdolla on lähtökohtia ties millaisiin yllätyksiin, kas kun hän on nuori, kovin nuori.
|
