leevilehto.net

Parnasso 1/2009

Leevi Lehto: Alussa oli kääntäminen. Esseitä, 258 s. Savukeidas 2008.

Ysäreissä on monta vikaa. On se sana olemassa. Heistä mainitaan Riina Katajavuori, Jukka Koskelainen, Jyrki Kiiskinen ja Helena Sinervo. Yhtäältä heissä ilmenevä runouden malli edustaa ”uutta karriärismiä”, ja on siten kansalliseen rajoittunutta. Leevi Lehdon mukaan he tekivät mahdollisen maailmanennätyksen siirtyessään haastajista establishmentin keskeisiksi portinvartijoiiksi. Heidän pienryhmämalliaan luonnehtivat ”illusoriset valaistumiskokemukset” runouden tosiolemuksesta. Mikä on kytköksissä pakonomaiseen tarpeeseen kirjoittaa paremmin. (Mistä en tiedä, olen kasarirunoilija.)

Pienryhmän, liikkeen ja sukupolven toimintamallia Lehdon skeemassa edeltää kustannustoimittajan, kriitikon ja kirjailijan kolmio. Runoilijalla on tehtävä olla ajattelematta omaa tekemistään. Ideaalista, utooppisen yhteisöllistä nykyhetkeä ja tulevaa edustaa blogimaailma, jossa julkaistaan nimenomaan runoja, ei informaatiota ja mielipiteitä. Lehto kertoo omalta listaltaan löytyvän 45 ”enimmäkseen julkaisematonta” runoilijaa. Toimintansa ”ehdottomaksi viitepisteeksi” hän lausuu ”globaalin uuden runon yhteisön”.

Malli menee niin pitkälle, että kuvaa ”kirjan” tehtäväksi markkinoida verkkojulkaisua, eikä päinvastoin. Ja todella, tämän niteen kaikki tekstit (esipuheen väitteen mukaan) ovat saatavilla otsikossa mainitussa osoitteessa. Minä en niitä löydä, se on niin sekava, tai allemerkitty vain urpo.

Innoittunein kirjoitus on Jyrki Pellisen Kuuskajaskarista (1964). Ällistyttävä huomio on, jotta kustannustoimittajavetoisen aikakauden huiput ovat paitsi Pellinen niin Arto Kytöhonka ja Martti Tiisala. Otto Mannisen käännösten, Paavo Haavikon runojen, prosodian, vokaalisoinnin ja sadan vuoden takaisen modernismin alkuperäisten oivallisten radikalisoitumisesta Lehdolla on niin rikkaita havaintoja, että päätösvaltaisen viranomaisen tulisi heti tilata häneltä kokonaiskatsaus suomalaiseen lyriikkaan.

Lehto on antaumuksellinen ja oivaltava runouden suoritusten ja mahdollisuuksien kontemploija. Kukkii sanarykelmiä ja käsitekoneita. Esimerkiksi Eeva-Liisa Mannerin runous on ”niin itsestään selvästi sorrettujen, vaiettujen, tuhottujen ja uhanalaisten puolella että mitään jakoa osallistuvaan ja muuhun runouteen ei synny”.

Loisteliaassa Keats-esseessä ohimennen sulkeistetaan ”oma ääni” ja puhutaan tästä merkillisestä ilmiöstä nimellä immanentti tekniikka. Sen alaviitteessä herätetään aivan olennainen kysymys runon ontologisesta statuksesta – mutta heitetään saman tien hukkaan. Tähän olisi palattava.

Kömpelömmässä ylistyksessä loisteliaalle Cia Rinteelle näyttäiksevät sekä ”lakkaamaton tietoisuus historian jauhantatyöstä” että kielen ”riittämättömyys, hitaus, vastarintakin ajatteluun nähden”. Language-runouden katsastuksen huipulla uskotaan, että ”herätteellisen vaikutuksen makeimmat hedemät ovat vielä poimimatta”.