Ulysses-aloitussivulle

Julkaisen luonnoksen uudeksi suomennokseksi James Joycen Ulysseksen 11. luvusta ("Seireenit"). "Seireeneissä", missä Joyce vie kieltä musiikin alueelle, hän on monien mielestä villeimmillään. Minulle se oli luonteva kohta aloittaa uuden suomennoksen tarpeen tutkailu.

Minulla on valmiina luonnokset myös luvuista 1., 2. ja 3. eli teoksen ensimmäisestä osasta, ns. Telemakhos-jaksosta. Eri tavalla vaiheessa olevien luonnosten ennakkojulkaisemisesta päätän jatkossa sen nojalla, miten hyödyllistä palautetta se tuottaa. Kommentoikaa siis (leevilehto@yahoo.com), niin saatte lisää!

Työni suhteesta Pentti Saarikosken klassikkokäännökseen minulla ei nyt ole lisättävää oheisessa tiedotteessa sanomaani. Kerrottakoon kuitenkin "Seireeneissä" käyttämäni työtapa: kirjoitin ensin puhtaaksi Saarikosken version, ja ryhdyin sitten tekemään sitä tunnistamattomaksi alkutekstin valossa. Jatkossakin tulen toimimaan toisin kuin monet uudelleenkääntäjät, jotka välttävät vilkaisemastakaan edeltäjään, jotta eivät saisi "vaikutteita" (itsekin vältin taannoin, kun käänsin pari Mickey Spillanen vanhaa dekkaria). Ulyssesta kääntäessä on päinvastoin tarpeen konsultoida aivan kaikkia käännöksiä, joiden kielestä vain saa jotain tolkkua. Saarikosken työ on yksi keskeisiä sekundaarilähteitäni.

"Seireenien" viitteistö on tarkoitettu suuntaa-antavaksi: siinä on hyödynnetty lähinnä tässä vaiheessa käsiini sattunutta kirjallisuutta (ks. luettelo). Esimerkiksi teokseen itseensä kohdistuvien viitteiden logiikka on mahdollista ratkaista vasta työn edettyä pidemmälle; samoin Dublin-tietoutta on tässä versiossa vasta näytteeksi.

Minulta on kysytty, enkö pelkää, että raskaahko noottiapparaatti muodostuu rasitteeksi lukijalle. Pelkään, mutta näen myös päinvastaisen mahdollisuuden: ei ole pakko pysähtyä jokaiseen kummallisuuteen, kun vieressä killuva noottinumero kertoo, että asiaan voi palata, jos se jää vaivaamaan. Ulysseksen luvuttomien sanaleikkien suomentaminen onnistuu parhaimmillaankin vaihtelevasti: niitä koskevat täydentävät huomautukset voi halutessaan nähdä osaksi käännöstä.

En ole vielä päättänyt, mihin editioon suomennokseni lopulta pohjaan. Vaihtoehtoja on painovirheitä vilisevästä ensipainoksesta (jota mm. Saarikoski käytti) kiisteltyyn Gablerin versioon, jossa teos on tekstikriittisin menetelmin - ja kiistellysti - pyritty palauttamaan mahdollisimman lähelle tekijän oletettua alkuperäistä "intentiota". "Seireenit" nojaa nyt John Bargerin editioon vuodelta 2000.

Vielä sana teoksen nimestä. Ulysses, alkuteoksen nimi, on karkeasti sanoen "Odysseus latinaksi". Päättelen, että jos Joyce olisi halunnut antaa opukselleen Homeroksen eepoksen nimen, hän olisi niin tehnyt. Valitsemalla nimen "vähän vierestä" hän - niin ajattelen - samalla korosti oman työnsä sivullisuutta tai "myöhäisyyttä" Homerokseen nähden, mikä onkin yksi Ulysseksen teemoista: emme ole koskaan missään yksiselitteissä suhteessa mihinkään alkuperäiseen, vaan aina-jo tulkitsemme. Näistä syistä vältän tässä vaiheessa "Odysseus"-nimeä.

Ja toinen sana toisesta sanasta: yksikön kolmannen persoonan feminiinimuotona käyttämästäni "hen", josta kunnia taitaa alun perin kuulua Tauno Yliruusille. Sovelsin sitä aikanaan John Ashberyn Vuokaaviossa ja sain reippaasti pyyhkeitä - tiedän, että se on joillekin ollut voittamaton lisäeste teoksen lukemiselle. Silti olen varma, että Joyce olisi hyväksynyt ratkaisuni - vrt. Finnegans Waken baabel, joka on jo enemmän kuin idullaan Ulysseksessakin. Yksin "Seireeneistä" laskin Saarikoskelta 61 kohtaa, joissa "hän"-muoto hämärtää alkutekstin viittaussuhteen, usein fataalisti. Neuvon vain lukemaan eteenpäin: huomaatte, että "hen" lakkaa sattumasta. Ja auttaa samalla pysymään tietoisena käännöksestä nimenomaan käännöksenä: siitä, että kaksi kieltä eivät koskaan ole kaksosia - eikä todellisuuden "kuvaus" riippumaton siitä kielestä, jolla se esitetään ja joka aina itse on osa tuota todellisuutta.

Kuten sanotusta ilmenee, toivon työlleni vahvaa kollektiivista komponenttia. Tämä on kokeilu myös kääntämistyön organisoinnin suhteen. Tässä vaiheessa kiitän tuesta, kannustuksesta ja yksilöidyistä kommenteista Harry Forsblomia, Karri Kokkoa, Hannu K. Riikosta ja Olli Sinivaaraa.

15. kesäkuuta 2004
Leevi Lehto