|
Arkadi Dragomoshenko:
Grigori Skovodoran paluu
 Nam mea trustra genitrix enixa fuit, ni
Tu genuises me, o Lux mea, Vita mea.*)
G. Skovoroda
Istui ja söi kirsikoita, ja haarahaukka helteisellä taivaalla,
joka arona ruskotti sarastuksessa,
kyyneltyi terävänä pisteenä. Peilimäinen kasteen höyry
virran mutkassa sotkuisina pensaina,
ja kivet laski hän jalkojensa juureen,
ikään kuin saattaisi tarvita niitä tulevaisuudessa.
Laski jalkojensa juureen (juurten kaltaisten,
mustien ja kyhmyisten)
ei raskaiden, muuten, ollenkaan, kuin liikkeen mehu,
joskus kiehahtanut, olisi sammunut, jähmettynyt,
ja avaruuden korret kahisivat lempeästi
siellä, mitä vielä nimitettiin kurkuksi,
kasvaen vereksi, kuivaksi kuin sänkipelto.
Kyllä, minä se kuljen, lausui. Se on minulla ruohona.
Askelet kevyet niin oudosti, kuin eivät olisikaan, mutta levottomuus
tuli vain uniin keltaisena lankana,
kun kohisi jokin pyöreä ja varisi jauho,
ja tuuli repi jurosti
kynttilöiden kuumuuden käsistä ja omenapuusta kukat.
Eikä hän unohtanut, että on unia. Ja jokaisessa ruumiissa
kaartelevat pesät, kuin linnut poppeleissa,
saavat poikasia,
ne huutavat kimakasti,
se jäi mieleen. Unohdukseen, oikeastaan.
Ja virtaillen autuaana muistin saaren ympärillä
välkähtelevän ruumiin
kirkkaat hiekat,
hän söi kirsikoita.
Ja haarahaukka riippui siinä auringon kohdalla.
Se taas, purppurainen, kattojen ylle kohotetun
arojen tähden sukua,
ei liikahdellut lumeentuneissa silmissä,
vaikka laski.
Vaskena punotti savi pinttyneissä urissa,
kourallinen kirsikoita,
nyrkkiin totisesti naurettavan lujaa puristettu,
hän kulki ällistyksen tietä.
Mutta Se, Joka sirppinä valaisi
paluun tietä kukkuloiden yllä
armeliaisuudessaan, jonka määrällä ei määrää ole,
salli hänen olla ajattelematta itseään
läpikuultavana elonkorjuun hetkenä
ja kuunteli ainoastaan,
miten Grigorin henki poltti kivun tilkut,
riisui tuskan sinetin,
ikään kuin kurkotteli lapsen oksia
heittäytyäkseen elähdyttävään piikkiin
elonleikkaajan kädessä
joka loistaa kuin aamu...
Heittäytyä,
eikä tietää enää mitään.
*) Olisiko kannattanut äitini minua synnyttää,
ellet sinä olisi minua synnyttänyt, Valoni, Elämäni.
Suomentanut Jukka Mallinen
kokoelmasta "Päämäärä vie meitä ympyrää", Uuden venäläisen avantgarderunouden antologia, toimittanut ja suomentanut Jukka Mallinen, Tamara Press 1989
Takaisin esittelyyn
|
|
|
|
Runot
Bernstein
Dragomoshenko
Zakirov
|