|
Ulla Liukkunen: Valo leikkaa hiljaisuutta
Keskisuomalainen / 7/20/1992 Kuusikymmentäluvulla ansiokkaat ensiaskeleensa lyyrikkona ottanut Leevi Lehto kirjoittaa tänään, pitkään kestäneen hiljaisuuden jälkeen, monimerkityksellisyydessään hienovaraista ja ilmaisullisesti puhdasta runoa.
Ihan toinen iankaikkisuus -kokoelman havainnot ammentavat kielellisesti säästeliäästi hämärän kudoksista, eilisyyden peilistä läikähtävien mielentilojen, luovutettujen kuvioiden tihentymisestä.
RUnojen erkissä mielialoissa voi kokea aavistuksemn musiikillisuutta. Yksinäisyys on irtaantumisen peittelemätön kohtuspiste.
Muistot kommentoivat monena, laikkaavat ajatuksen levosta riitaiseen muotoon.
Kirkkaat hetket tyyntyvät samaan illansuuhun. Äkillisen maiseman runsaus vapauttaa lujuuden täyttämään haikeutueen.
Runojen latautunut hiljaisuus on monisäikeinen, vaikkakin koruton tapahtuma tai olosuhde pinnaltaan.
Selkeät elementit, valo, hiljaisuus, leikkaavat toisensa omalla äänellään, murenematta.
"Todellisuus: suora ja yksinkertainen / kuin kivinen seinä, tyven vesi / jota tahtosi venhe lipuu, kolahtaa / siihen seinään / solahtaa mela kädestäsi: jo kurkotat / kuvajaisiasi."
Tekstissä ulkopuolisuus tulee vastaan elettynä, mutta takaperin, häirittynä. Osallistuvan menneisyyden yhteenkietoutuminen sanattomimman olemassaolon kahdenkeskisyyden kanssa johtaa avomielisille kallioille.
Leevi Lehdon kerronnan niukkuus on latautunutta ja kerronta kaikessa maltillisuudessaan erottuvaäänistä.
Hämärän puhe on viipylevää, alakulo osin kellastunutta. Muistumat ovat ehkä taipuisia, mutteivät viitteettömiä tarkalle lukijalle, jonka Lehdon säkeisiin paneutuminen palkitsee.
Vertauskuvat järjestyvät useimmiten sisällöllisesti tilavasti.
Tunnustan, että Lehdon kirjoittamistapa on mielestäni ihailtavan herkkäkuuloinen, tuhlailematon, raikas, vaivaton.
Tavallaan otsikoimattomia runoja saattaa myös "vaivata" juuri notkea tyylittely. Teoskokonaisuus on ehkä, mutta jollakin tavoin myös asetellun makuinen.
Aina on olemassa vaara, että runoilijan ote teemoihinsa vaikuttaa haetulta - tai etäisyyttä yksiulotteisesti hakevalta.
Leevi Lehdon sommittelu ei ole kiivas tai ravisteleva, mutta detaljien sanavarasto piirtää elämänkulkua syksyn lintujen keskellä ilmavasti.
Runoilija ei ole haiahttelija. Minuuden haavekuvat puhuvat vailla selitysten hallintatarvetta.
...
|
|
|
|
Mitä luimme tänään?
Tekstihaku runoista
|