|
Status: Luonnos, katkelma (6.7.2001) Versioita: 0
Hyperionin kukistuminen. Uni (katkelma)
Kuin metsät lumouksessa kesäyön,
vakaisten tähtein valo oksistoissaan,
vaieti aamuun asti näkee uniaan
vain virin yksinäisen toisinaan
tuon hiljaisuuden täyttäessä taas
vain vaipuakseen, ilmaan kuultavaan,
niin saapui sanat nuo, ja meni; Thea
otsansa painoi maahan kyynelin
ikään kuin kiharainsa silkki yhäkin
matoksi soveltuisi Saturnukselle.
Niin pitkään viipyivät he ääneti
kuin patsaat paadellaan allaan nyt
vain hauta oman valtiutensa. Pitkän
ja kauhistavan tovin heitä katsastin:
Jumalaa liikkumatta kumartuvaa,
Jumalatarta jalkainjuuressaan,
Monetaa äänetöntä. Turvaten
vain omaan, kurjaan kuoleevuuteeni
ikuisen hiljaisuuden taakan ponnistin,
hämärän muuttumattoman, ja hahmot nuo -
kuun täyden mieltäni ne painoivat.
Aivoilla palavilla mittaa koin
mä ottaa kausistansa, yllä yön,
päivästä päivään murheisemmaksi
mä muutuin: aaveeksi aivan. Usein
jo siinä rukoilinkin kuolemaa
mut vapauttamaan koettelemuksistaan,
ikeestä laakson sen. Huohottain
muutosta soimasin, ja itseäin
Saturnus kunnes katseen haaltuneen
viimeinkin nosti, menneen mahtinsa
hän näki, ja hämärän, ja murheen tuon,
ja Jumalattarensa, polvillaan.
Kuin kaste kukkain, tuoksut ruohojen
sopukat metsäin täyttää viipyillen,
niin täyttivät nuo sanat Jumalan
hämärän sammaleisen, tammein onkalot
ja ketunkolot perimmäisimmät,
kun sävyin tummin, oudoin aatoksin
hän kääntyi puoleen Panin, erakon:
"Vaikerra veljeni, on meidät nyt
jo hautaan pantu, emme enää säädä
viisaasti tietä kirkkain planeettain,
tyynesti määrää sadonkorjuun aikaa
ja töitä toisten, joihin jumaluus
kernaasti mielistyy. Sä vaikerra!
Oi veli, vaikerra, ja katso! yhä
kiertävät tutut tähdet ratojaan,
kasteisin varjoin pilvet peitää maan
valoa auringosta, kuusta ammentain,
yhäti versoo puu, rannat kuiskailee (...)
|
|
|
|
John Keatsin
runoja
Syksylle
Oodi psyykelle
Hyperionin kukistuminen
Oodi satakielelle
Charles Brownin luonne
kirjeitä
Richard Wodehouselle 27. lokakuuta 1818
www.john-keats.com
|